174. Aulin ja Helgan ja Irjan syyskuuta 1986

”Päivät ja yöt menevät yhtenä mylläkkänä. Maailmanpiiri pienenee. Ei ole kuin tämä Varkauden sairaala, tämä huone numero 12 ja sen potilas, pikkusiskoni Auli Marjatta.” Näin kirjoitan kotiin Keniaan. Kaikki muukin tässä on tuolloin, vuonna 1986, kirjoitettua.

”Pieni hän on, vaikka nyt onkin turvotusta. Jalat on aika paksut. Tossut ei meinaa mahtua jalkoihin, kun hän niitä vessaan mennessään käyttää. Painumat jaloissa ja lonkissa ovat syvät. Tunnin uni ne jo saa aikaan. Lauantaina hän oli hyvin harmaa kasvoiltaan. Päivä tavallinen. Kipupiikkejä, rektaaliputkea =  putki, jolla ilma päästetään mahasta, jatkuvaa vessassa käyntiä, vähän pahoinvointia.

Itse olin nukkumisen jälkeen (nukun huoneessa numero 11) kävelyllä ja kioskin antimilla, Kävelin päämäärättömästi vain eteenpäin. Vasemmalla alkoi näkyä kuusiaitaa. Ihmettelin. Ajattelin, ettei kuusiaitaa ole paljon muuta kuin hautausmaiden tai vanhojen kartanoiden ympärillä. Ajatus oli oikea. Poikkesin pienelle hautausmaalle. Ala-Kankun hautausmaa. Siellä oli mm. Eila Hiltusen tekemä pieni hitsausveistos. Katselin sitä joka puolelta ja yritin nauttia sen muodoista. Ei onnistunut. Kävely kuitenkin virkisti ihmeesti. Olin oikein reipas sunnuntaita vasten yön valvontaan.

Yö ei ollut Aulille helppo. ’Ei tästä tule mittään’, hän sanoi kaksikin kertaa ja se on jo paljon valitettu Aulilta.

Yritimme kävellä käytävällä. Pienen kävelyn jälkeen piti istua. Jalat eivät kestäneet eivätkä muutakaan paikat. Yö meni aamupuoleen ennen kuin hän sai nukutuksi. Maha oli suuri ja hirveen kova. Ilman unilääkettä ei nukkumisesta olisi tullut mitään.

Helga tuo Aulille syksyn viimeisiä kukkia pihasta. Syksy on epätavallisen lämmin.

Kun Helga tuli sunnuntaiaamuna, pidimme pienen hartauden niin kuin joka aamu. Jumalanpalveluksenkin Auli jaksoi kuunnella. Minä kuuntelin sen omassa huoneessani. Se oli Hämeenlinnasta ja tosi hieno. Pitäisi kirjoittaa ja kiittää. Siunaa koko maailmaa -laulu oli yleisessä esirukouksessa. Pappi lauloi ja seurakunta tuli mukaan kertosäkeeseen.

Loppupäivä oli Aulilla mennyt huonosti. Oksentelua, vihreää lientä. Kuumetta. Pää kipeä, pulssi 150, turvotusta kovasti.

Helgan lähdettyä Auli sanoi: ’Jos tästä kuolen, pitäkää Helgaan yhteyttä. Pitäkää paljon. Älkää vaan jättäkö sitä yksin. Sillä ei ole omaisia.’

Ystävät

Unitabletti tuli heti vihreässä oksennuksessa pois. Oksennusta tuli paljon, liian paljon minun mielestäni. Nyt Auli nukkuu. On jo nukkunut kaksi tuntia. Vain kerran herännyt välillä. Pian hän herää johonkin rapsahdukseen tai siihen, että ruumis on jännittynyt kivusta tai molempiin. Hän saattaa herätä tähän ääneen, minkä käteni pitää, kun siirrän sitä kirjoituksen mukana paperilla. Jos haluan, ettei hän herää, en voi kääntää sanomalehden sivua, kirjan sivua vaivoin. Hän herää varmasti, jos lähden tästä tuoliltani, vaikka täysin äänettömästi lähtisin.

Auli ei ollut tänään jaksanut syödä itse. Helga oli auttanut. Teekuppi tuntui illalla liian painavalta käteen, juotin aluksi. Ihme, että hän vielä käy vessassa. Eräänä yönä hän aina nukahti pytylle. Se oli niiden rasittavien päivien jälkeen, kun veljet kävivät, minä tulin, veri annettiin ja elämä alkoi pikkuisen valjeta. Nyt syöpäsolut ovat tainneet viedä uudestakin verestä kaiken voiman.

Auli puhui tässä taannoin vielä kotiin menosta. Eilen hän sanoi, ettei ajattele sitä enää, ’kun on tuota kuumettakin ja tuo tippa’. Äärettömän vaikea on tietää, mikä vaihe on menossa, miten kauan Auli kestää. Hyvänä yönä ajattelen, että voisi mennä vielä viikkoja, kenties kuukausia. Kun on huono ja väsynyt olo, tuntuu, ettei hän kestä huomista.

Nyt hän herää siihen, että henkitorveen menee jotain lientä. Hän alkaa yskiä. On pakko nousta ylös, vaikka ei jaksaisi. Kyynärpää, oikea, on ihan mustana siitä jatkuvasta nousemisesta.

Kaliumia tippuu suoneen sydämen toiminnan tähden ja nestettä, että sitä kautta voidaan antaa kipupiikit. Auli on jaksanut mennä suihkuun joka päivä.

Suunnittelen juttua lehteen tämän osaston osastonhoitajasta. Hän on ortodoksi. Mielenkiintoinen ihminen.

Auli ei vielä herännytkään, muutti vain asentoa. No, nyt hän jo pyyhkii hikeä otsaltaan. Sitä tulee viljalti. Vessareissu siitä tuli. Laitan aina vuoteen sinä aikana hyväksi, avaan ikkunan ja sitten menen nostamaan Aulin pytyltä, avaan hanan jne. Nyt vaihdoin tyynyliinan. Se oli aivan märkä.

Tänään nukkumiseni jälkeen menin järven rantaan kävelemään. Toin vielä Aulille punaisen mustikan varvun ja jonkin pensaan keltaisen lehden. Kiinnitin ne vessan oveen. Siitä ne näkyvät sänkyyn ja kaikkialle huoneeseen. Värit leiskuvat hehkuvina, tuntuu, että liiankin hehkuvina tähän huoneeseen ja näihin tunnelmiin.

Olen ollut aivan tyyni ja rauhallinen. Täällä sairaalassa sitä voi olla. Jos menen muualle, tulee heti levoton olo. Silloin olen ’onnellisimmillani’, kun saan jotenkin auttaa Aulia.

Se on jännää, ettei hän halunnut meitä ensin alkuun tähän, mutta nyt hän kysyy heti, jos olen poissa ja hän herää. ’Missä olit? Olisin tarvinnut sinua.’ En siis lähdekään tästä juuri minnekään. Illalla menin puhelimeen, kun Ulla soitti (puhelin käytävässä) ja jo siinä tuli kenkku olo. Onneksi Auli oli nukahtanut.

Mua hiukan hävettää, kun Keniasta ei tule postia. Kortit kelpaisivat vallan hyvin. No, ei tule sen puoleen Suomen omaisiltakaan. Pitää muistaa sanoa heille. Auli ei ota enää ketään vastaan. Ei jaksa. Ei olisi jaksanut puheluitakaan tänään. Ei kukaan yrittänytkään.

Eilen aamupäivällä Auli laittoi vakuutuksiaan kuntoon ja illalla jaksoi allekirjoittaa testamenttinsa uudelleen. Kirjoitin sen eräänä yönä sairaalan koneella. Kyttäsin, milloin tulee sellainen ihminen, jolta uskallan kysyä lupaa kirjoittamiseen ja paperiin. Tulihan se lopulta. Sähkökone räpsytti nättiä tekstiä.

Baarissa, tuolla alakerrassa, kuuntelin tänään pienten naperoitten savon murretta. He väittelivät huvikseen pipon päähän sopimisesta.

– Ei mää.
– Männöö se.
– Ei mää.
– Männöö se. Jne. Tuntui hauskalta.

Aulin hengitys on kiihkeää. Uskaltaisinko kokeilla pulssia. Hän herää niin helposti ja painumia tulee niin helposti. Kokeilen. Tulos 4 X 31. Mitä se on, 124. On se rauhallisempi kuin hereillä ollessa.

Voi pientä Aulia.

Ulla kertoo, että he olivat olleet Mäkipään emännän hautajaisissa. Oli siellä äitillä ollut monenlaista ajatusta mielessä, kun oli ollut saattamassa Mäkipään mahtavaa emäntää, ihmistä, jolle aikoinaan oli tehnyt piian töitä. Ihmeen hyvin hän oli taas senkin reissun jaksanut. Väsynyt tietenkin, mutta jaksanut kumminkin.

Tässä on nyt aikaa itselleni. Sitä, mitä olen pitkään kaivannut. Sen olen huomannut, että enemmän meidän siellä Keniassa pitäisi puhua toinen toisillemme. Minä ainakin alan taas puhua. Eihän mikään suju, jos kaikki vain pitävät kaiken omana tietonaan. Aulin ja Helgan yhteistyö tällä alueella on ihailtavaa. Tunnen itseni välillä ylpeäksi, kun en vanhasta tottumuksesta älyä puhua heille kaikkea ja selostaa. Monesta olisi säästytty, jos olisin kuulemani tai lukemani heti heille kertonut. Luulen, etteivät muut suostu puhumiskampanjaani, mutta yritän olla välittämättä siitä. Puhun yksin, tai no, kyllä Timo sentään suostuu. Keskustelut olisivat minun mielestäni elämän A ja O. Aina sen olen tiennyt, mutta taas täällä sen sangen selvästi tajunnut ja tosi tarpeelliseksi havainnut.

Ihmettelen Aulin nukkumista. Jo kolmatta tuntia. Hengitys 28 X min.

Kello on nyt 2.50. Väsyttävin aika on käsillä. Auli kävi taas vessassa. Hän sanoi, että olo on kuin hakatulla rotalla.

Yön jäytävinä tunteina luin Aulille Psalmeja.

Hän vapisi ja meinasi kaatua. Hoitajat ovat sitä mieltä, jotkut, ettei Auli enää kauan kestä. Häneltä on kysytty, josko hän morfiinia haluaisi. ’Ei nyt sentään vielä’, Auli oli vastannut. Helga sanoi tämän päivän uutisia kertoessaan.

Eilen Auli katseli uudestaan saamansa kortit ja kirjeet.

Tämä kirje on tullut äitiltä.

Mitähän tässä keksisi, jotta pysyisi hereillä? Kirjat nukuttavat, vaikka kuinka mielenkiintoisia olisivat. Taidan ottaa salatorkut selkä pattereissa kiinni lattialla istuen, pää tyynyllä tuolilla.
Hieronko jalkojasi, kysyn seuraavaksi? No, enpä kysykään. Auli pyysi kipupiikkiä. Sai sen ja nyt mitataan kuumetta. Kello 3.40 otan mittarin kainalosta.

23.9.86
Sain juuri suuren lahjan. Auli sanoi: ’En uskonutkaan kuinka mukavaa voi olla kun olet täällä. Sanoin silloin puhelimessa, etten välitä tuut tai et, mutta nyt on todella mukava, että olet täällä.’ Sydämeni pohjasta asti saatoin vakuuttaa samaa. Auli oli jo viime yönä kysellyt, mitä odotin tältä matkalta. Kerroin, etten osannut oikein mitään etukäteen ajatella, mutta nyt tajuan saaneeni paljon enemmän kuin osasin odottaa. Koen oloni täällä lahjana itselleni ja nyt jopa lahjana Aulille. Jaa, ja tietenkin myös omaisille, äidille, Mirjalle, Ullalle. Tänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen, Auli tuskaili, ettei ollut saanut hiljaa jo nukahtaa pois. Oli ollut niin hyvä olo. Nyt piti aloittaa taas taistelu. Päivä onkin sitä ollut. Ja eilinen myös, vihreää oksennusta ja jännittynyt, tuskainen olo. Kuume tämän päivän 38 tienoissa. Ei enää laskenut Panadolilla.

Viime yönä mahaan tuli ihme möykky. Lääkäri sanoi, että repeämä. Mitä sieltä valuu vatsaonteloon? Aulin kasvot turposivat eilen. Hän näyttää nyt pikkutytöltä. Jalat ja kädet paksut. Kaulajänteet ja -suonet eivät enää näy turpoamisen tähden.

Itse olin tänään ostoksilla. Hame, pusero, villatakki, takki, saapikkaat. Minua alkoi tympäistä yhdet ja samat farkut. Tympäisy tuli kalliiksi.

Yö meni hyvin. Nukuimme molemmat. Auli sängyllä, minä aulasta hakemassani nojatuolissa. Tein systeemit ja nukuin hyvin. Aamulla vähän ennen kahdeksaa tapahtui kummia. Auli huomasi, että pitää mennä vessaan. Oli tullut vaippaan löröjä. Kun hän pääsi vessaan, alkoi kaikkialle valua keltaista lientä. Luulimme ensin, että se on kakkaa, joka pursuaa siteistä. Huomasimme sitten, että sitä suihkuaakin mahasta. Sitä tuli valtavalla paineella vessan lattialle ja seiniin. Luulimme ensin, että se on mätää, mutta haju ilmoitti pian, että ulostetta se on. Siinä se viimeöinen mahan myhkyrä nyt purkautui.

Hoitoväellä oli mahdoton kiire. He eivät ehtineet auttamaan. Värkkäilimme sitten yhdessä kaiken kuntoon parhaan taitomme mukaan. Auli piti kaarimaljaa mahan alla ja antoi ulosteen valua siihen. Minä siivosin Aulia ja lattiaa. Sitten toppasimme mahan ja sängyn täyteen vaippoja ja siteitä ja jäimme odottamaan apua. Kaikki järjestyi aikanaan. Syntyneeseen reikään pantiin pussi. Nyt mönjät valuvat siihen. Auli ei tykkää, kun sinne tulee ilmaakin ja pussi jostain valskaa! Pussia on vaihdettu usein. Auli on ollut koko päivän valveilla. Kuumetta ei ole ollut. Iltapäiväruoka oli maittanut. Olo on ollut hyvä, kun paise pääsi puhkeamaan.

Helga on ollut Aulin vierellä. Minä olin kävelyllä, sitten lukemassa ja pienillä torkuilla seurusteluhuoneen tuolilla. Illan suussa haastattelin osastonhoitaja Valma Venäläistä. Aamupäivällä olin kahvilla hoitajien kanssa. Otin kuvia heistä. He olivat kovin innostuneita lähetystyöstä, Aulista, meidän perheestä jne. Tosi kiva juttuhetki. Auli on kaikkien lemmikki. Nyt jo eläkkeellä olevat hoitajatkin kyselevät hänestä. Helgan ja Aulin kodissa ollessani olen tajunnut, miten paljon ystäviä ja yhteyksiä ystäviin heillä on. Puhelin soi usein.

Seija Tiainen hoitaa Aulia.

Helga sanoo Viipurin pamaukseksi Aulin tämän aamuista pamausta. Kuulin, että eräällä lihavalla miehellä oli pamahtanut koko vatsa halki. Syöpäpotilas myös oli tämä mies ollut. Osastolle tänä aamuna tullessa oli kuulemma haistanut, että jotain on tapahtunut. Miksei olisikin. On mahassa vaan sen verran törkyä.

Torstain jälkeisenä yönä olen lukenut Siina Taulamon kirjaa Vie sinne mun kaihoni. Olisinpa tiennyt silloin joskus, kun hänen luonaan kävimme, noistakin hänen elämänsä vaiheista. Nyt Siina on jo kuollut.

Joku sanoi viime yönä, että toivottavasti Aulin maha ei haavakohdasta avaudu. Pelkäsin sitä yöllä.

Yö meni nukkuissa. Minäkin pötkötin käytävällä olevassa sängyssä neljä tuntia aamuyöstä. Kävin välillä katsomassa Aulia. Hän oli kaivannut, vaikka luulin, että hän nukkuu, kun aina oli sama asento silloin, kun kurkkasin.

Aamulla ennen lääkäreiden tuloa, kun he olivat jo viereisessä huoneessa, sanoin, että lähden käytävälle. ’Älä vielä lähde, ole vielä vähän aikaa’, Auli pyysi somalla kauniilla äänellä. Tietenkin jäin.

Tapio Kiviniemi ja Valma Venäläinen

Taas tänä iltana hän puhui siitä, miten turvallinen olo on, kun valvon vierellä. ’Älä ole kauan poissa, jos jonnekin menet.’ Henkistä olotilaa Aulilta illalla kyselin. Sanoi olevansa kärsimätön. On ristiriitainen tilanne, ei haluaisi, että saa hoitoja, kuten verta tänään, mutta toisaalta kun on paremmassa kunnossa, niin haluaakin. Pelkää puhua siitä. Ei pelkää lääkäriä tms., mutta pelkää sitä ratkaisua, joka kaiken lisäksi on tehtävä itse. Viime viikolla hän sen jo tekikin, muttemme ymmärrä, miksi lääkärit taas antoivat verta. Aulin tekee henkisesti veren anto hirveen pahaa. Ja ruumiillisestikin. Tänään turvotus on laskenut, pahaa ei ole tehnyt, ruoka on aamupäivällä maittanut, kuume on noussut 38 asteeseen. Veren annosta johtuu kuume, kuulemma.

Syöminen olikin Aulin kohdalla jo tässä semmoista ’tuijottelua’.

Nyt on toiveet korkealla kotiin pääsystä, siis päivän reissusta Joroisiin. Huomenna sen pitäisi tapahtua. Pannaan letkut kiinni ja suntti tukkoon ja lähdetään. Kuumeesta ja muusta olotilasta riippuu matka.

Olin tänään Joroisissa. Menomatkalla poikkesin Varkauden kirkkoon. Yritin rukoilla. Olin siellä pitkään.

Tilasin kakun sairaalan väelle huomiseksi. Saunoin, nukuin vähän ja olin paljon puhelimessa. Auli oli päivän mittaan kirjoittanut paljon kirjeitä ja kortteja. Suururakka.

Katselemme kesän alussa olleen näyttelyn esittelyä. Auli on korjannut Joroisten lehdessä olleet virheet.

Hoitajat kiittävät kovasti meitä täällä olosta. Hyvältä se tuntuu, sillä tosiasiasta kiittävät. Äsken olin kahvilla. Kyllä tuntui hyvältä jutella noiden hoitajien kanssa. Rehellistä puhetta yön tunteina.

Istumalihaksille tämä homma käy. Aerobicia kaipaan todella. Alkaa vaikein vaihe yöstä. Nukuttaa niin hirveesti ja Auli taas on virkeämpi kuin alkuyöstä, luulen. Koskaan ei voi varmaa tietää. Kirjoitan Aulin lauseita muistiin.

– Minä silloin jo Kuopiossa luovutin.
– En jaksa enää taistella.
– Kai ne nyt näkee, miten täällä peiton alla tutisen, miten on paha olla.
– Kun ei tarvitsisi itse päättää.

Psalmi 38:6–11 osui kohdalleen tänään, kun sitä Aulille luin. Voi ihmettä, miten toivon Aulin kuolemaa. Tästä tunnen syyllisyyttä.

Sunnuntaina, sinä päivänä, jolloin siirryttiin talviaikaan.
Sain juuri juttuni osastonhoitaja Valma Venäläisestä valmiiksi. Tykkään siitä Valmasta hurjasti. Toi luettavakseni Siina Taulamosta kertovan kirjan. Kirja on tosi hyvä.

Aulin vointi on ollut parempi. Torstaina tai perjantaina hän oli kotona. Hyvin jaksoi. Täällä sairaalassa vain väännettiin hanat kiinni erilaisista vempeleistä ja niin lähdettiin kotiin. Auli käveli autolle. Ambulanssikyydinkin hän olisi saanut, mutta Helgan kyyti tuntui paremmalta.

Auli on lähdössä viimeistä kertaa kotoaan.

Olemme jatkaneet samaa rataa, Helga päivät, minä yöt. Totta kai yhdessäkin olemme pitkät ajat. Heti aamulla näin, että Helgalla on jotakin surua tai muuta masennusta mielessä. Minulle kun oli tuotu yöllä paarit Aulin sängyn viereen, hän meinasi lähteä heti pois. Auli oli illalla kovin onnellinen tulostani. Sanoi, että minun mukanani tuli vapautunut ja hyvä olo. Puhuimme yömyöhäiseen. Auli on tosi virkeä.

Yö meni loistavasti nukkuen. Minäkin nukuin ja sunnuntaina menin kirkkoon. Oli tylsä jumalanpalvelus. Ajattelin osastonhoitajaa. Edellisenä päivänä poikkesin sairaalaan tullessani ortodoksiseen ehtoopalveluun. Osastonhoitaja tuli sinne, koska halusi nähdä, olenko siellä. Hän aikoi lähteä kesken pois, tuli kuitenkin minua hyvästelemään ja niin lähdimme yhdessä ja palasimme takaisin, sillä hän näki ahdistukseni. Halusin hirveesti itkeä. Halusin, että joku lohduttaisi, koskettaisi. Sitä Valma teki.

Ehtoopalvelus oli ihana. Keventyneenä pystyin taas tulemaan Aulin luo ja se ilta yhdessä olikin tosi hieno, kuten jo kirjoitin edellä. Selvästi huomaa, miten tarpeen on ’hoitajan’, kenen tahansa auttajan, itse voimistua, latautua, kokea synninpäästö, itkeä, jos voi jne. Itkeä en voinut silloin, vaikka halu oli suuri. En ole itkenyt täällä, paitsi ehtoollisella silloin täällä Aulin kanssa. Olisipa olkapää, jolle itkeä. Valma haluaisi olla. Mistä aika ja paikka siihen! Valma tarjosi lounaan kirkon jälkeen eilen. Otin sen itsekkäästi vastaan, vaikka heti tietenkin ajattelin Helgaa, joka myös olisi iloinnut lounaasta, mutta halusin olla Valman kanssa kahden. Tekosyytä kahden oloon saan tuosta jutun teosta.

Aulilla sunnuntain alku meni hyvin. Iltapäivällä hän alkoi oksennella. Päivä oli ollut liian rankka. Hän käveli käytävällä, yritti soittaa ystävälleen ja oli muutenkin ylhäällä. Se tiesi ankaraa pahaa oloa.

Simo ja Vuokko tulivat käymään matkallaan Viitasaarelle. Oli tosi mukava rupatteluhetki. Sen jälkeen Auli oli tosi väsynyt.

Äitimme Laina huolehtii Aulin hautapaikasta. Hän pyysi sitä kysymään Aulilta. En ole vielä kysynyt. Ei ole ollut tilaisuutta. Muuten on kuolemasta puhuttu paljon, mutta hautapaikka tuntuu olevan eri tason kysymys. Se on mitätön. Kotona käynnin jälkeen esim. oli puhetta siitä, miltä oli tuntunut. Auli sanoi: ’Minä olen jo niin luopunut kaikesta siitä, ettei se tuntunut miltään siltä kannalta. Tietysti oli kiva käydä, mutta tavarat eivät merkitsen minulle enää mitään.’

Testamentistaankin Auli huolehti vain siksi, ettei omaisuudesta olisi vain vaivaa kellekään. Hän huolehtii koko ajan muiden hyvinvoinnista. Minultakin aina kysyy, olenko nukkunut, miten voin, ja Helgasta hän kantaa erityishuolta. Aina varoittelee autolla ajosta.

Kun ajattelen osastonhoitajaa, minulle tulee mieleen, että olen lapsuudessani varmaankin jäänyt vaille hoitoa, sillä niin hirveen hyvältä hänen huolenpitonsa tuntuu ja muidenkin hoitajien. Toisinaan tuntuu, että olisi autuaallista olla sairas hellien hoitajien hoidossa. Hellyyden ja kosketuksen tarve on nyt suuri, kun en luonnollisella tavalla sitä saa. Miten suuri heillä, joilla ei ole koskettelijoita.

Verinäytettä otetaan. Hoitaja kysyi, mikä vointi. Auli: ’Semmoinen epävapaiska.’ Aina vain noita näytteitä otetaan ja taas vertakin annettiin, vaikka Auli ei sitä haluaisi. Hänen mielestään se on ’ilkeen tuntuista’. Lääkärinkiertoja hän pelkää, sillä toisaalta hän haluaisi pyytää, ettei hoitoja annettaisi ja toisaalta ei uskalla. ’On ristiriitainen olo.’ Omasta kuolemasta päättäminen ei ole helppoa.

On Auli väsynyt, sillä hän alkoi heti taas näytteen oton jälkeen nukkua. Lapsia syntyy öisin kaksi–kolme. Ruoholan Arvo, 94-vuotias, Vuokon ja Salmen isä, on kuollut. Aikoinaan mahtava mies painoi kuollessaan 63 kiloa. Minun painoni ei ole pudonnut, vaikka olen syönyt vain vähän entiseen verrattuna. Onneksi maha nyt kumminkin on pienempi kuin ennen.

Aulin suuri maha on myös hävinnyt. Hän on nyt pieni joka puolelta. Turvotusta ei ole. Veri tietysti taas auttoi. Miten pitkään jaksanee. Hoitajat ovat huolissaan minun jaksamisestani, sanovat että olen laihtunut jne. Tuommoinen tuntuu hyvältä, vaikkei siinä totuuden kipinääkään ole. Hoivaamisen tarvetta. On kiva, kun joku huomaa just minua.

Saamme olla täällä aivan vapaasti. Meidät on hyväksytty joukkoon ja jopa meistä on apua, sanovat. Emme ainakaan tiellä ole.

Jännittyneenä jään odottamaan, mitä tänään tapahtuu. Mitä tahansa voi.”

”Iloitsen suunnattomasti, kun Helga ja Irja ovat täällä luonani. Helga päivät ja Irja yöt. Harmi vaan, kun Helgan loma loppuu parin päivän päästä”, Auli kirjoittaa tädeillemme 25.9. Samalla hän yksinkertaisesti toteaa, että häneltä ”puhkesi suoli, onneksi ulospäin, ettei vuoda sisään. Kakkapussia nyt roikotan mahalla”. Minä olen nähnyt sen kaiken. Kirjoitan kaiken ja jos et voi lukea ihmisen elämän tapahtumia, voit hypätä yli. Auli ei voinut.

Auli sanoo: ”Sitä minä olen ajatellut, että jos se on kaikkien hoitajien mielipide, että minä en ole kipeä.” Ja toisen kerran: ”Voit ihmetellä sitä ihmettä, että hoitajat vielä kotonakin ajattelevat. Se vaikuttaa mielialaan. Ei voi kyllin olla iloinen, että joku on tässä koko ajan.”

Leenalta tulee Keniasta 29.10.86 kirjoitettu kortti, jossa hän kertoo tehneensä jo 12 lahjaa. Se kaikki tuntuu meistä unenomaiselta. Jossakin elämä jatkuu samalla, kun me täällä odotamme nuoren ihmisen kuolemaa. Kuulemme, että ainakin pojat ovat menossa Lasten itsenäisyyspäiväjuhliin Nairobiin Suomen suurlähetystöön. ”Mikko on tehnyt uuden saunalistan. Se on niin sekava, ettei meinaa saada selvää”, Leena kirjoittaa.

Löydän Tom Grönbergin kutsun papereiden joukosta.

Mikolta 29.10.
’”On ilta. Aaveet ulisevat ulkosalla. Maasait hyppivät kortissa. Minä maasailin, kun tulimme Mombasasta. Eräänä iltana minulla oli päälläni kitambaa roomalaisittain. Annukka sanoi, että hän maksaa ’50 shillinkiä, jos menen tuossa asussa hammaslääkärille Nairobissa’. Mietin ehdotusta ja päätin koittaa. Kun matkasimme sitten Mombasasta Nairobiin niin minulla oli ko. vaate päälläni. Pysähtymispaikoissa ihmiset nauroi ja sanoi terve maasai. Seuraavana aamuna Nairobissa sitten taas laitoin asun ylleni ja menin hammaslääkärille. Lääkäri naurahti ja kysyi olenko maasai. Ja niin olin viittäkymppiä rikkaampi. Käytin kauhtanaa koko matkan, myös Kijabessa sitä käytin. Anttia hävetti!”

Outi kertoo Aulille ja minulle, miten meidän porukat olivat käyneet häntä katsomassa Kijabessa ”häpäisemässä” heidät.

***

Tykkään, että luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.

Kategoria(t): Ei kategoriaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.