”Maanantaina 10.11.1986 Varkaudessa
Ei kuoleminen ole helppoa. On kai oikeastaan turha rukoilla, kuten yleisessä esirukouksessa ’varjele meidät pahalta äkkikuolemalta’. Äkkikuolema voisi olla helpompi kuin hidas. Auli ei pysty astumaan enää askeltakaan. Tuhannessa tuskassa raapotin häntä viisi kertaa viime yönä sängyn viereen pytylle, pissalle. Vain kerran hän onnistui. Muut turhia ja miten raskaita! Jalat ei kanna, ruumis ei nouse kuin nostamalla ja silloin sattuu, sattuu kovin. Voiteen voitelukin sattuu. Jaloissa on haavoja, koko vartalo on aivan vino, toispuoleinen. Hän ei pysty nukkumaan kuin toisella kyljellään. Jalat ja vatsa ovat paisuksissa ja toinen puoli kasvoja, se joka on tyynyä vasten. Nenäkin, voi ei, sekin on vääntynyt. Kesken ruokailun Auli nukahtaa, herää taas jatkaa syöntiä. Sitten taas hetken päästä kun on jo makuulla, pyytää heikolla äänellä kääntämään hänet toiselle kyljelle. En meinaa osata ja jaksaa. Tuntuu kamalalta satuttaa häntä, mutta muutakaan en voi.
Mitä teen päivät ja yöt pitkät? Vahdin tippapulloa, nostan Aulin pytylle, kampaan hiukset, voitelen vartalon, yritän joskus kynsien leikkuuta, käännän, pyyhin tuskanhikeä otsalta, annan peräpuikon, käyn pyytämässä kipulääkettä, annan juomista, haen sitä keittiön jääkaapista, tyhjennän kakkapussin, pesen Aulin kädet, autan ruokailussa, panen ruokalapun hänen kaulalleen, luen, laulan, siunaan, kerron juttuja, käyn hoitajien kanssa kahvilla, nukun sairaalan paareilla ison, vetoisen ikkunan äärellä, pesen Aulin, vaihdan vaipat, pyyhin pyllyn, haen jääpaloja, etsin kaupasta leipäjuustoa, pesetän hampaita, ojennan oksennusmaljaa, rustailen sänkyä sopivaksi, nostan jalkoja ylös, päätä alas ja takaisin, hieron jalkoja, laitan tyynyä jalkojen väliin, otan sitä pois, tuuletan, panen peittoa lisää ja taas otan pois, panen kuumavesipullon jalkoihin, lapaset, jotka tein syntymäpäivälahjaksi, käsiin, vaihdan tyynyliinan, etsin pesulappuja lisää… En tiedä, taidan olla väsynyt. Tänä aamuna ainakin aivan itketti, kun Aulia kolmen hoitajan voimin nostettiin suihkupaareille. Auli valitti. Sattui. Miksei hän voi jo päästä pois! Yöt ovat alkaneet pelottaa minua. Jos en osaa ollakaan sitten, kun hän kuolee. Mitä jos aivan romahdan.
On hirvittävän raskasta soittaa omaisille. Nyt minun on sitä alettava tehdä, sillä olen ollut viikon heidän saavuttamattomissaan erään hoitajan luona, sairaalan lähellä. Eeva-Liisa Turunen on aivan ihmeellinen ihminen ja hänen perheensäkin mukava.”
On alkanut olla aivan epätodellinen olo, kun näin kauan täytyy olla perheestä erossa. On ikävä. Syyllisyyttä tulee kun toivoo Aulin kuolemaa ja kun tajuaa, että toivoo sitä sen vuoksi, että pääsisi kotiin ja että tää kaikki loppuisi. Miten sellaiset kestävät, jotka vuosikausia hoitavat, ehkä he saavat olla kotona.
En uskonut, että Auli saisi viettää vielä 38-vuotispäiväänsä. Hoitajien laululla, ortodoksisella veisulla, oli päivä alkanut (itse en ollut sitä kuulemassa, sillä olin päivävuorossa, Helga oli yötä). Kukkia tuli päivän mittaan hirveesti, nytkin vielä pöydällä on kymmenkunta puskaa, puhelinsoittoja, lääkärien onnitteluja, kortteja, lahjoja. Sairaalan oveen, siis Aulin huoneen oveen kirjoitin lapulle: Tänään Auli 38 vuotta ja Paljon ois aihetta lapsella kiittää sekä sen alle tilan onnittelijoiden nimikirjoituksille. Kaikki kirjoittivat. Laitoin kahvit. Helga teki puolukkapiirakan ja tilasi voileipäkakun. Pöytä oli kaunis. Jopa ylilääkäri tuli kahville, vaikka oli vapaalla. Ylihoitaja kävi Aulia huoneessakin katsomassa. Auli väsyi tietenkin aivan mahdottomasti. Kaksi päivää sen jälkeen hän vain nukkui. Eikä vieläkään ole oikein herännyt.
Edelleen hän jaksaa ihmetellä, miten hoitajat häntä kotonakin vielä muistavat. He kantavat Aulille lapsiensa tekemiä kortteja, marjoja, kanankoipea, possunluita, kynttilöitä, metsän kukkakimppuja, itsetehtyjä piirakoita aamuaikaiselle teelle, jonka juomme tuossa viiden maissa aamulla. Sitten Auli aina jatkaa, miten ihmeellisen mukavaa on kun jompikumpi meistä on aina paikalla. Hänestä se on suuri ihme ja tosi mukava asia. Sitä hän ei lakkaa ihmettelemästä ja kiittämästä. Eilenkin hän sitä taas sanoi, vaikka oli hirveän väsynyt.
Ylilääkäri Strengell oli sitä mieltä, että meille (Helga ja minä) voi tulla, kun tää kaikki loppuu, romahdus. Lohduttelin häntä, että kyllä perhe sitten hoitaa. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt näin uskollista hoitamista kuin tämä meidän.
Sain olla myös Kiviniemen, Aulia hoitava lääkäri, puheilla pyhäinpäivänä. Sain kertoa uskosta, joka kestää ja joka kantaa, kun kysyttiin. Yhteys lääkäreihinkin on nyt löytynyt. Siitäkin iloitsen suuresti.
Olen päättänyt lähteä 27.11. Olen tilannut paikan siihen lentoon. (Jouduin perumaan sen ja seuraavankin. Aeroflot vaati minulta tietoa, milloin sisareni kuolee. Kolmannella siirtokerralla itkin, kun sanoin, etten voi tietää, milloin hän kuolisi. Neuvostoliittolainen tyyli palvella oli tyly. Pelkäsin hullun lailla näitä puheluja, joita soittelin sairaalan käytävältä.)
3.12.1986 Varkaus
Siitä on kauan, kun olen teille kirjoittanut, sillä olen luullut pääseväni lähtemään täältä. Voisin vaipua epätoivoon vallan, jos en tietäisi teitä niin ihaniksi ja kärsivällisiksi ihmisiksi kuin olette. Täytyy tunnustaa, että nyt ottaa koville tämä Aulin luona oleminen, sillä 1.) on hiljaista, Auli ei enää puhu, 2.) väsyttää, sillä syön voimakkaita särkylääkkeitä selkäni noidannuolen vuoksi. Nuoli iski selkääni eräänä yönä Aulia kääntäessäni. Sain aamulla lääkkeitä ja myöhemmin vielä kävin poliklinikalla, mutta vielä 3.) en voi kutoa enkä tehdä paljon muutakaan rauhoittavaa (selän vuoksi), 4.) Auli puhuu sekavia, on vaikea käsittää, mitä hän haluaa silloin, kun hän jotain haluaa. Eilisen päivän hän oli täysin hiljaa koko päivän. Ensimmäinen adventti meni sekavuustilassa. Hän oli hyvin tuskainen. Kaikki vaatteet piti olla pois päältä ja vielä enemmän olisi pitänyt kyetä ottamaan pois. Auli vaelteli lapsuuden maisemissa, minun oli helppo mennä mukaan niihin näkymiin, omenapuuhun, tallukkaisiin, laduille. Kiittää Auli jaksaa, aina vain ’kiitos, kiitos’, vaikka ei aihettakaan olisi.
Veikon kirje on saanut ansaittua huomiota osakseen. Se oli oikein nätti. Kaikki lääkärit ja muut ovat sen lukeneet, ihmetelleet ja olleet iloisia. Timon korteista olen ollut iloinen, samoin Esan. Olen hankkinut Timolle kaiken, mitä hän on pyytänyt.
Outilta tuli kiva kirje Kijabesta ja valokuva, joka on tuossa kaikkien nähtävänä, Aulin yöpöydällä. On siinä Valtterinkin kuva, kummilasten. Kiitän teitä muistamisistanne. Veikko, sun kiertokirjeesi oli ollut Tyrvään sanomissa. Sitä oli kovasti kehuttu.
Olen vapaa-aikanani ravannut kylää. Joroisissa en ole ollut aikoihin, sillä se paikka ahdistaa minua. Yöt olen ollut Turusella tai päivät, miten nyt vuorot Helgan kanssa meneekin. Sieltä olen käynyt muiden hoitajien kotona sitä mukaa kuin kutsuja on tullut. Eilen illan (yön melkein) olin lääkäri Laitisen kelohongasta tehdyssä kodissa. Hänellä on neljä mukavaa lasta: Antti, 8, Tiina, 6, Jukka, 5 ja Maija 2. Heille kerroin juttuja Keniasta ja siunasin heidät yön lepoon ’Kenian kielellä’. Saunassa heillä oli samat leikit kuin meidänkin lapsilla aikoinaan.
Tähän lääkäriperheeseen tutustuin niin, että ko. lääkäri Laitinen tuli pyytämään minua keskustelemaan erään vauvansa menettäneen perheen kanssa. Olin sitten heidän juttusillaan pari-kolmekin kertaa täällä sairaalan käytävillä ja sitten heillä kotona yhden sunnuntai-iltapäivän. Kiva perhe: isä Erkki, äiti Mirja ja lapset Antti, Lasse ja Anna-Riika. Vauva kuoli synnytykseen, pieni Niina-Liisa. Olin vauvan siunaustilaisuudessa Leppävirran kirkossa. Olin erikoiskutsuttu ja tästä tapauksesta kerron suullisesti enemmän, sillä se on pitkä juttu ja mua väsyttää tämä kirjoittaminen niin kuin käsialastakin näkee.
Toivon niin hartaasti Aulin kuolemaa, että ihan pahaa tekee. Jatkuvasti pyydän, että Herra ottaisi Aulin jo luokseen. Herra ei ota. Mitä varten ihmisestä pitää riisua kaikki! Auliin sattuu peitot, koskeminen, juominen, puhuminen, nytkin hän tuossa hengittelee sangen raskaasti. Taukoja on. Kahteenkymmeneen ehtii hyvin laskea ennen kuin seuraava hengähdys tulee. Sängystä hän ei ole enää ainakaan pariin viikkoon noussut. Pissa tulee katetrin kautta pussiin ja kakka mahan päälle puhjenneesta reiästä toiseen pussiin. Nestettä valutetaan rinnassa olevan laitteen kautta sisään. Samasta menee lääkkeet. Kipulääkettä yli 20 kertaa vuorokaudessa ja muuta myös.
Oon väsynyt tähän touhuun. Poiskaan en voi lähteä. Ajattelen, että väsymys on omien lääkkeideni syytä. Äiti itkee lähtöäni. Aino ja Saima moittivat päätöstäni. Muut ymmärtävät, että jouluksi kotiin.”
Timo lupaa olla oikein kiltisti, jos tuon hänelle paljon joululahjoja: Fazerin parhaita, irtokarkkeja ja Tuplaa. ”Olen odottanut sinua, äiti murunen, jo kauan.”
”Pitäisi osata asettaa elämässä kaikki asiat tärkeysjärjestykseen. Mikä nyt on tärkeintä? Timo kirjoittaa: ’Olen odottanut jo kauan äiti murua’. Outi on kotona ja taas pian lähtee. Esakin kaipaa äitiä. Mikä, kuka on tärkein? Enhän vain minä ole tärkeä? Voi olla, mutta en korvaamaton. Esa ei tarvi mitään erikoista Suomesta. Hän on käsitellyt Sessen menetystä. ’Musta tuntuu ihmeelliseltä, että meillä on joskus ollut koira’, hän kirjoittaa.
Enkeleitä piirrellään viereisen sairaalan ikkunoihin. Jouluvalot ovat syttyneet. Ensimmäisen kerran adventin aika ei tunnu adventilta elämässäni. Mikä paradoksi? Adventti tarkoittaa odottamista ja sitähän elämäni juuri on, ei mitään muuta, Jeesuksen tulon odottamaista.
Olen lukenut ’paljon’ Raamattua, paljon runoja nyt kun en kykene käsitöihin, mutta tämä kirjoittaminen tuntuu raskaalta, tosiraskaalta. Aulista voisi kertoa vaikka mitä, mutten jaksa. Hänestä voisi kertoa hiuksista varpaisiin asti, muutoksista hänessä, hänen jutuistaan jne. Voisin myös kuvailla näitä ihmisiä ja näitä pyörteitä, mihin olen joutunut. Toivottavasti jaksan kertoa sitten, kun tulen. Muistakaa kysellä. Ehkä sitten asiat paremmin palautuvat mieleen.
Koulun juhlaan pääsen / en.
Äiti-Laina on heikossa kunnossa. Tää odotus on ollut liian pitkä.
Sillä lailla pärjään ikäväni kanssa, etten ajattele teitä. Ajattelen vain Aulia, syöttämistä, kääntämistä, kipulääkettä. Vapaa-aikana ajattelen niitä ihmisiä, joiden luona kulloinkin olen.
9.12. lähden kotiin Keniaan.”
Hyvästelen Aulin. Hän ei herää enää. Kerron hänelle silti, että lähden, että kaikki valmistelut on tehty, arkku ostettu ja kukkalaitteet valittu. Kerron, että lapset ja Veikko odottavat. Siunaan Aulin. Ei ole mitään mallia, miten sisar, jonka kuolinvuoteen äärellä olen toivonut saavani olla, jätetään. Hän on elossa vielä, ja minä olin luvannut 0lla läsnä hänen kuolinhetkellään. Kiroan Aeroflotia, joka ei antanut minun siirtää enää lippuani, sanoi vain, että on lähdettävä, jos aikoo pitää sen paikan. Lähestyvän joulun vuoksi paikat oli myyty viimeistä myöden. Meillä ei ollut rahaa uuteen lippuun, joten lähtö oli edessä. Oloni on ristiriitainen. Tuntuu uskomattomalta, etten näkisi Aulia enää koskaan. Tiesin jo, etten voisi kuitenkaan palata hautajaisiin. Siihen ei olisi mitään mahdollisuutta. Joten sanon Aulille sen, mitä sanotaan, kun lähdetään, kun tiedetään, ettei enää koskaan nähtäisi. Silittelen hiuksia. Tuntuu kuin kelluisin olemattomuudessa.
Valma Venäläinen kirjoittaa minulle: ”Tänään lähdit, tuntui tyhjältä. Kahvilla itkin, kun kerroin että jätät hyvästejä sisarellesi. Kun illalla soitit ja olit reipas, tuli mukavampi olla. Auli oli reagoinut posken silitykseen ja kun häneltä oli kysytty, muistaako hän, että olit soittanut, hän oli vastannut ’joo’. Aulille lauletaan joka ilta ja luetaan Herran siunaus. ’On ihan liikuttavaa, kuinka kaikki huolehtivat Aulista – lääkettä aivan kiidätetään ja katsotaan usein. Ei ole tietoakaan hoitoväsymyksestä. Kyllä se tuntuu minusta hyvältä. Lääkärit käy katsomassa, eivät ole välinpitämättömiä. Miettivät tänään yhdessä, mikä helpottaisi!'”
Helga kirjoittaa joulukuun kuulumisia huoneesta numero 12. ”Niin on Timo saanut äiti-murun kotiin! Veikon elämä on varmaan hyvin miellyttävää, kun perheen naiskauneus on nähtävissä täysimääräisenä. Outi ja Irja näkivät toisensa ja perheen miesväen pitkästä aikaa. Miten Esan taiteellinen silmä hahmotti tilanteen? Ja entä itse Irja? Eroja ja kohtaamisia. Kahtahalle kulkee tie, jostain pois ja jotain liki vie.
Valma toi kirjeesi ja luin sen Aulille. Perille meni, samoin puhelimessa tulleet terveiset. Menin eilen illalla kotiin saunaan ja yöksi, kun oli kahden yökön yö. Lauloimme ennen lähtöä tavan mukaan Taas päivä ajan virtahan ja sitten illalla olivat Mallu ja Turusen Riitta laulaneet Oi, Herra luoksein jää. Aulin yö on ollut rauhallinen ja tänä aamuna on tehty ihan suihkutuspesu. On puhdas tukka ja koko vartalo. Puhdas valkoinen liina on pöydällä ja kahdet valkeat kukat. Ne sinun lähettämäsi ja sitten toiset vanhainkodilta. Kynttilä on myös tehtävässään. Tänään tapahtuu myös jouluisia asioita. Mallun ystävä, joku Ritva, on tekemässä tuohon käytävän päätyikkunaan maalausta. Se on upea, kuin ikoni. Kerroin juuri Aulille, että kirjoitan joulukortit Aro-Heinilään ja Vesamäkeen. Seijan päiväkin on tänään ja päivänsankari tuli iltaan. Samoin Sirkka Iso-Touru, oli juhlakahvit.
Sunnuntai 14.12. Käytävällä läpsyttää tarmokkaita pikkujalkoja. Ja kuuluu iloinen pilpatus. Eilen iltapuoleen Aulilla oli vaikeaa, kun kurkussa oli paljon limaa. Kerran hän jaksoi rykäistä, mutta ei toista enää. Pidin sänkyä ihan istuma-asennossa ja taputtelin aina hartiaan, että vähän helpottaisi. Iltayö meni rauhallisesti. Aamupuoleen oli taas vaikea jaksaa. Huomeneen Auli yritti aamulla vastata. Hyvin väsynyt hän on.
Mallu kurvasi tässä äsken siviilivaatteissaan. Illalla oli televisiossa ohjelma Tellervo Koivistosta. Katselin puolen tuntia. Kävi täällä Turusen Eeva. Maanantai 15.12. No niin, Turusen Eeva oli illassa, tässä kuten tänäänkin ja hän seuraili Aulin vointia, sitten tarkemmin sen aikaa kun olin hänen luotaan pois. Kävin Joroisissa asioilla. Aamulla kuuden jälkeen tuli se vaikeampi jakso. Tänään Auli ei ole sanout tiettävästi mitään. Voi miten kapea hänen naamansa on. Ja väri on harmaa. Kädet ovat taas turvoksissa. Mallu kävi tapansa mukaan töistä lähtiessään tekemässä ristin merkin Aulin päälle. Tuohusta poltamme nyt illalla.
Tiistai 16.12. Aulin nimipäivä. Yö on ollut rauhallinen. Liisa toi kipulääkkeen aina tunnin välein. Aulin hengitys oli tasaista ja rauhallista. Sitten aamulla kun kuuden maissa käännettiin, otsalle tuli vähän ryppyjä, mutta kun saatiin hyvä asento, nekin silisivät. Hoitajia tuli ja laulettiin yhdessä Kirkas aamu pian koittaa onnittelulauluksi. Turusen Eeva ja uusi opiskelijatyttö tekivät aamupesua heti kahdeksalta. Vähän olin avustamassa ja sitten pesin Aulin hampaat. Suutaan hän ei jaksa avata, mutta pesin siitä edestä. Kipulääke ennen pesua ja pesun jälkeen. On kamalan kova pakkanen, siinä 30 asteen tienoilla. Pakko lähteä autolla vähän ajamaan, eihän se kohta hievahda muuten mihinkään.
Kävin sitten Joroisissa. Oli Aulilla nimipäiväkortteja mm. Pessin perheeltä. Auli on väsynyt lisää. Hengitys on lyhyttä, pinnallista. Rauhallinen Auli on, ei tuskaisen näköinen. Seison Aulin sängyn vieressä käsi Aulin kädessä. Hengitys hidastuu lisää. Pyysin jonkun tulemaan paikalle. Tuli Sirkka Iso-Touru. Ja siinä olimme, hän piti Aulin toisesta kädestä. Kello 14.40.
Hetken päästä Sirkka haki lääkärin. Tapio Kiviniemi totesi tilanteen. Auli oli kuollut 16.12.1986. Nimipäivänään.”
16.12.1986 Eeva-Liisa kirjoittaa yövuorosta: ”Kirpeä pakkanen -25 astetta. Kipitän työhön, ontto puristava tunne rinnassa. Huone 12 tyhjänä, ei, on avattava ovi, katsottava onko se totta. Aamusella oli vielä viimeiset pesut ja petaukset. Päivällä kotiin lähtiessä Herran siunaus ja mahdolliset hyvästit. Hyvästit, väärä sana, näkemiin. Kuihtunut pieni Auli sängyssä. Nimipäivänään Auli sai nukkua pois vaivoistaan Helgan ja Sirkan ollessa vieressä kädestä pidellen. — Tuntuu kuin jokin side olisi katkennut. Äitisi toivomus, että Auli saisi nukahtaa rauhallisesti, oli kuultu. Viimeiset päivät sain olla osastolla paljon juuri Aulin luona, vaikkei hän puhunut montakaan sanaa, reagoi virsien ja rukouksen aikana, joten varmaan hän tajusi jotakin. — Helga, Valma ja Liisa olivat Aulia laittamassa arkkuun. Aulilla oli valkea kukkaseppele hiuksilla, kuten toivoit.”
Äitini kirjoittaa muistivihkoonsa:
”16.12.86 Auli lähti Taivaan Kotiin nimeltä kutsuttuna,
Aulin päivänä, väsyneenä, loppuun kuluneena,
hiljaa ja rauhallisesti.
Oi, ilon päivä,
raskaan surun päivä, kaipauksen,
kovan ikävän.
Ei koskaan enää ole täällä jälleennäkemisen riemua,
ei eron ikävää.
Ei tule Auli, ei tule.
Jeesus Vapahtaja, tule Sinä!”
***
KENIASSA elämä jatkuu. Onneksi.
Outi kirjoittaa: ”Teistä on varmaan kiva kuulla, että tätä kirjettä kirjoitetaan vihaisena kirkossa. Pyhkäri on niin tyhmää. Paljoa ei puutu edellisen pyhkän paikasta, tarkoitan, että se on melkein yhtä hirvee.”
”Eilen tai toissapäivänä me tehtiin kiva jekku mamille. Idea tuli siitä, kun mä tein farkuistani ja verkkatakista Outi-nuken. Se oli tosi oikeen näköinen. Mä tein sen illalla ja Satu pelästy sitä vähän väliä. Mä keksin, että sen vois aamulla jättää mun sängylle ja sitten mami pelästyis sitä. Pöhkön/kivan ideani takia mä jouduin purkaan mun tuolin pehmusteen ja korokkeen, että saisin huovan ittelleni, kun tavallinen käyttöhuopa oli nuken sisällä. Aamulla mä tungin mekon ja Kisun takin sisään, että nukke olisi vähän enemmän oikeen näköinen. Ohikulkijat venytti varmaan 20 cm kaulaansa, kun ne yritti nähdä, kuka siellä sänkysä makkoo. Jotkut luuli sitä nukkea muksi ja jotkut jokskuks toiseksi, koska ne näki mut pomppimassa käytävällä. Satu ja mä pelästyttiin vähän väliä sitä nukkea. No, se jäi nukkuun sängylle (Outin) ja makoili siinä, kun mami tuli tekeen huonetarkastusta. Kun me tultiin kappelista, me rynnättiin kakkosemme luokse ja paprussa luki kakkosen lisäksi: ”Don’t sleep all day Outi!” Me saatiin melkein hepuli ja harmiteltiin hirveesti, kun ei nähty mamin ilmettä. Illalla mami tuli kertoon, että se oli luullu, että mä olen kipee ja se oli pelästyny. Sitten se vielä sano, että nukke oli tosi aidon näköinen. Mä purin sen nuken heti kappelin jälkeen, koska me pelästyttiin Sadun kanssa sitä koko ajan.”
”Mulla on huono paikka. Snif. Mä istun jonkun edessä tai takana, joka on sauhutellut ja mun pää on melkein kipeä. Ja oikealla puolella istuu tyttö, jolla on Raamattu, jossa on yrjöttävä punainen kirjoitus. Satu istuu vasemmalla puolella. Ja mun silmiin paistaa hirvee amerikkalainen kukka-asetelma. Jättimäisiä keltaisia, punaisia ja vaaleanpunaisia kukkia (pyöreitä) ja seassa vaaleansinisiä pitkuloita. Ugh.”
Outin ja Sadun matka Nairobiin. ”Meiltä kysyttiin, voisimmeko vaihtaa paikkaamme toiseen pikkubussiin, koska algebran maikka oli tulossa siihen autoon, millä meidän piti mennä. Me ei tiettykään voitu sanoa, ettei meitä oikein huvita vaihtaa ja niin me vaihdettiin. Ensin oli hirveitä vaikeuksia auton käynnistämisessä, mutta päästiin lähtemään. Yhdessä (koko matka isolle tielle on ylämäkeä) mäessä auto pysähtyi, tarkoitan, autonajaja meni ulos katsomaan koska se luuli, että rengas oli lähtemässä tai puhki. No se ei ollut ja me jatkettiin matkaa. Mun vieressä istui kundi, jonka paidassa luki Finland Canada Cup 81. Sitten auto pyssäs. Autonajaja sai sen kuitenkin käyntiin. Näin kävi pari kertaa. Me jouduttiin hyppään autosta ulos ja käveleen ylämäkeä. Me oltiin kävelty jo aika pitkä matka, kun huudettiin, ettei auto lähde liikkeelle ja pitää palata autolle. Takas me huruteltiin vapaalla ja joku kärys niin vietävästi. Hyvä, ettei tukehduttu sauhuun. Auto ei päässyt ihan R.V.A:han asti ja me jouduttiin käveleen loppumatka. Me oltiin Sadun kanssa vihasia koska me oltais saatu karkkeja halvemmalla ja rahanmenetys oli sen pöhkön naisen syytä, joka ehdotti autonvaihtoa. Se vielä sapetti, kun joutu nouseen turhan takia klo 6:30.”
***
Tykkään, että luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.