Omassa mielessä pyörivät muistot saattavat olla hyvinkin harhaan johtavia tai jopa vääriä. Tämän sain taas kerran havaita, kun syvennyin näihin tapahtumiin, joihin jouduin syksyn 1986 mittaan. Minulla oli mielessäni Aulin hoitamisesta vain joitakin hataria muistoja. Olisin voinut kirjoittaa vain, että olin sisareni kuolinvuoteen äärellä Varkauden aluesairaalassa kolmisen kuukautta. Ja se siitä. Miten paljon tapahtumia ja tunteita olisikaan jäänyt käymättä läpi, jos en olisi alkanut järjestellä papereitani.
Se, mitä muistin ilman muistiinpanoja Aulin kertomusta aloittaessani, liittyy usein häpeään ja jännittämiseen. Muistan, miten valtavasti jännitin hoitajia ja lääkäreitä, miten en missään tapauksessa halunnut häiritä heitä, vaikka olisi pitänyt. Jännitys hälveni päivien, viikkojen ja kuukausien mittaan. Helga auttoi siinä. Hän osasi olla luonteva kaikkien kanssa.
Muistan, miten kerran, kun hain jääpaloja kahvihuoneen jääkaapin pakastelokerosta, yksi nuorempaan porukkaan kuuluva hoitava melkein seivästi minut seinälle. Olin väärällä alueelle, hänen katseensa sanoi. Minulle oli kuitenkin annettu lupa hakea niitä paloja sieltä hoitajien tilasta. Tulin niin araksi, että luiskahtelin pitkin seiniä. Ajattelin, että olen tämän naisen, ja muiden hänen kaltaistensa, mielestä jonkin tappavan taudin kantaja. Miksen olisi voinut ollakin, siksi arkailin.
Ruokalassa en tiennyt, kuinka olisi pitänyt toimia. Tunsin itseni nimenomaan siellä suunnattoman yksinäiseksi ja köyhäksi, sillä tajusin, etten mitenkään voisi käydä syömässä siellä. Ruoka oli minulle liian kallista. Onneksi sain sitten joitakin lipukkeita, joilla sain ruokaa sairaalan tai hoitohenkilökunnan laskuun.
Muistan aina häpeän, kun meidän ovemme viereen oli asetettu jokin rinkula. En tiennyt, mikä se oli, en ollut nähnyt koskaan ennen, mutta vähitellen ymmärsin, että se oli hajunpoistaja.
Muistan myös, miten putosin rämisten laveriltani, miten syntyi ihan kauhea meteli hiirenhiljaisella osastolla.
Muistan, miten minua pyydettiin laulamaan erään virkeän, vanhan potilaan luokse. Sanoin hänelle, että laulan aika matalalta, kun kurkku on vähän kipeä. Hän sanoi sitten, ettei yhteislaulusta taida tulla mitään, sillä hän on koloratuuri. Aloitin kuitenkin jonkin laulun ja hän liittyi siihen mukaan oktaavia korkeammalta. En ollut siihen ikään mennessä tiennyt, että joku tosissaan voi laulaa niin korkealta. Hän liverteli aivan omissa sfääreissään. Ja minä sain ihmetellä.
Muistan, kun katselin ikkunasta vaahteran parimetristä tainta ja yritin siitä tietää, milloin pääsen lähtemän kotiin. Heti kun se pudottaisi kaikki lehtensä, pääsisin lähtemään. Ei pudottanut. Muutama lehti jäi jököttämään paikoillaan, kun hyvästelin Aulin.
Etupäässä muistoni liittyvät näemmä häpeään. Yksi toisenlainen, kaunis ja sykähdyttävä muisto on. En ole luultavasti kertonut siitä missään. Osastonhoitaja Valma Venäläinen oli vielä aika vieras, kun sain Aulin ja Helgan kanssa ensimmäisen ehtoollisen sairaalassa. Valma tuli Aulin huoneeseen, levitti kauniin valkoisen liinan nurkkapöydälle ja laittoi sen päälle kynttilän palamaan. Siinä liinaa suoraksi silitellessään hän sanoi, ettei oikein tiedä, mitä muuta siihen pitäisi laittaa ja kuinka, koska hän on itse ortodoksi. Tilanne ei ollut tämän kummempi. Silti se on jäänyt muistoihini kirkkaana rakkauden helmenä. Jotenkin se lämpö, jolla hän valmisti ehtoollispöydän, kosketti minua. Hän itse ei varmasti huomannut siinä mitään erityistä.
Nairobiin ja sieltä kotiin pääsemisestä minulla ei ole tässä vaiheessa mitään mielikuvaa. Ehkä myöhemmin katseltavat paperit kertovat siitä. Ehkä eivät. Ja mitä merkitystä sillä olisi, ei mitään, mutta sillä se, että löysin itseni jossakin vaiheessa keskellä joulujuhlan pyöritystä, se tuntuu tärkeältä. Juhlavalmistelut olivat kiivaimmillaan, mutta minun ei tarvinnut osallistua niihin, sain olla kerran elämässäni joulujuhlien vieras.
Nyt tarvitsen valokuvien loogisessa järjestämisessä teidän apuanne. Numeroin kuvat, joten on helppo kertoa järjestys minulle. Erityisesti hämäräksi on jäänyt Topeliuksen näytelmä Lintu sininen. Muistan vain, miten kaikki humisi ja surisi korvissani, en pystynyt seuraamaan, kelluin kuin lintu sininen omassa narussaan. Tarvitsen siis teidän muistojanne ja tunnelmianne, nimiä ja kaikkea sitä, missä silloin elitte. Liittäisin ne kuvien alle.
KODIN JOULU
Aluksi Outin kommentoimia kuvia hänen albumistaan.
***
Tykkään, että luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.