Veikko ei tykkää, kun minä modernina naisena haluan heinäseipäätkin muiden rojujen kanssa pois nurkkia rumentamasta. Sellaisia ei enää tarvita. Opin vasta paljon myöhemmin, että jotkin puusta tehdyt esineet ovat Veikolle tosi tärkeitä. Hänen muistonsa esimerkiksi rautakangella heinäseipäitä varten tehtävien reikien tekemisistä nousee voimakkaana mieleen. Naapureiden pelloilla aikuiset miehet ovat tehneet vastaavan työn samaan aikaan, kun hän, 13-vuotias, omista voimistaan ja osaamisestaan iloisena ja mahtavien kehujen saattelemana on pärjännyt siinä missä raavaat miehet.
Veikon isä on vammautunut sodassa niin, ettei mitenkään ole pystynyt tekemään tätä työtä. On sattunut liikaa. Kaiken lisäksi Veikko on tehnyt seipäitä itse, reiätkin jollakin muulla tavalla kuin naapurit. Heillä ei ole käytetty enää käsin veivattavaa vinteliä, vaan on ollut kone, jolla reiät on tehty. Sähköiset laitteet, joita pappa on tehnyt, ovat auttaneet häntä selviytymään maatalon töistä. Ja kasvava poika Veikko. Paljon myöhemmin meidän pojat 2000-luvulla tekevät seipäitä jälleen. Ne tuntuvat kovin vaivaisilta, ohuilta, näihin Veikon ja hänen isänsä tekemiin verraten.
Ja sitten: Kun Veikko, ihan omasta päätöksestään, joutuu luopumaan noin vuonna 2020 siankuljetushäkistä (karjulle menoa varten), se on hänelle kova paikka. Se ei ole minkään näköinen minun silmiini, ihan vain karkeista laudoista tehty häkki, mutta Veikolle siihen liittyy kokemus siitä, miten nerokkaasti se on suunniteltu ja miten hän on pienenä poikana tehnyt sen yhdessä isän kanssa. Isä on keksinyt, että emakko kuljettaisi itse itsensä karjun luo. Häkissä ovat kahvat kummassakin päässä. Sika kulkee pohjattoman häkin alla, sitä ei tarvitse kantaa. Saattajat kantavat vain häkkiä.
Niin hyvä ja toimiva keittiö muotoutuu meille, mutta olemme kyllä aika väsyneitä. Oikealla näkyy puuhella, josta toivomme toimivaa. Se on hidas ja uuni ei paista. Hella jää käyttämättä ja lopulta saa purkutuomion. Tarvitsemme enemmän pöytätilaa. Hella on tallella ja voidaan laittaa milloin tahansa paikoilleen, jos maailmantilanne muuttuu sellaiseksi, että sitä tarvitaan, ajattelemme. Myös perunamaa tuntuu tärkeältä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu.
Miten iloitsenkaan uusista kaapeista, mikrosta, uunista ja kaartuvista hyllyköistä. Esa näyttää olevan tosi uupunut. Keittiön pöydällä näkyy ihmepensas, jota Mirja on hoitanut Keniassa olomme ajan. Jonkun lapsista se on, ehkä Esan. Kaikkien kasvit eivät säilyneet, luonnollisesti eivät.
Rakas ystäväni Karkun ajoilta ja Outin kummitätäi, Aini Alanen, on tullut tapaamaan meitä pitkästä aikaa ja ryhtynyt heti leipomaan. Hän on tullut melko varhain syksyllä, koskapa kaapeissa ei ole vielä mitään.
No, eipä meillä paljon mitään ole muuallakaan. 1970-luvun alkuvuosina ostettu väritelkkari sentään on, ja Toive-mummun kutomat matot, jotka yhä edelleen ovat käytössä.
Syksyn mittaan Outia ja Esaa pyydetään lapsi- ja nuorisokuoroon ja minua kirkkokuoroon. Hyvin pian ilmenee, että muita poikia kuin Esa ei ole nuorten kuorossa. Muistan hyvin hänen ainoan esiintymisensä kuorolaisena Kuivalahden rukoushuoneella. Tuntuu, ettei mitenkään tämä herkkä, nuori poika voi jatkaa tätä harrastusta, vaikka onkin hyvä laulamaan ja yhteislaulu jää.
Sydämeeni sattuu vieläkin, kun muistan, miten Esa laulaa hienoksi remontoimassaan yläkerran huoneessa kitaraansa soittaen ”Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin taas elää uudelleen”. Annukka on opettanut Mikolle ja hänelle kitaran alkeita. Se on todella merkittävä asia tässä vaiheessa, edes se vähäinen osaaminen. Tiedän, että Esa kaipaa kasvinkaveriaan Mikkoa, jonka kanssa leikit ovat sujuneet mittaamattoman mielikuvituksen siivittäminä. En ole eläissäni nähnyt sellaista kaveruutta. Mikko on nyt vielä Keniassa ja kun hän palaa Suomeen, yhteys on jo katkennut – onneksi vain joksikin aikaa.
Seuraava Esan kuoroura on Ylioppilaskunnan laulajissa 1990-luvulla jossakin vaiheessa. On uskomatonta seisoa Senaatintorilla Helsingissä ja kuulla, kun Esa laulaa kuorossa Kuule kuinka soitto kaikuu, sitä samaa, jota olemme laulaneet Keniassa Suomen itsenäisyyspäivän aikoihin. Senaatintorilla on kylmää ja pimeää, soihdut palavat laulajien käsissä. Sydämeni on haljeta tunteesta, joka on ylpeyttä Matongon koulun oppilaista (Mikkokin on mukana laulamassa?) ja kaihosta menneeseen – ja mitä lie kaikkia ollut tunteita.
Esan haikea laulu on sen jälkeen kaikunut korvissani nämä kymmenet vuodet, varmaan siksi, että minulla ei ole ollut taitoa eikä voimia auttaa. Outilla on kissa, joka ruiskii Outin huoneen seinät hirvittävän hajuisiksi. Timon asettuminen kouluun huolettaa. Timon koulumatkat ovat myös pelottavia, ainakin minulle, sillä koulupolku kulkee synkän metsän halki. Saattelen häntä aluksi autolla. Yhdellä matkalla opin uuden merkin. Koululainen näyttää polun varrella minulle keskisormea. Mietin sitä hetken ja keksin kenenkään kertomatta, mitä merkki tarkoittaa. Yhteen sopimattomien aikataulujen vuoksi Timolle pitää löytyä jokin muu keino hänen koulumatkalleen. Se on uusi polkupyörä. Onneksi saamme koiran, mutta paljon huolta siitäkin tulee, kun se vahtii reviiriään. Naapuri sanoo, että tappaa sen rautaputkella, jota kuljettaa pyöränsä satulalla. Silvia, jota kutsutaan Söpöksi on iso, kumeaääninen rottweiler.
Olen unelmoinut koko ikäni kirkkokuorosta. Joskus lapsuudessa, pääsiäisen aikoihin, äitini on kuulunut pop up -tyyppiseen Illon rukoushuoneen lauluryhmään. Olen ollut hänestä ylpeä ja jännittänyt kuoron puolesta ihan hirveästi. Äiti on kertonut kotona kuoron harjoittelemasta laulusta Oi muistatko vielä sen virren, miten osa kuorosta laulaa sanoja sen tavallisella sävelellä ja osa hyrisee virttä Sun haltuus rakas Isäni. Olen aivan mykistynyt. Miten sellaista voidaan osata!
Nyt minä siis olen luvannut mennä kuoroon. Vähän minua huolettaa, miten saisin järjestetyksi vapaan ajan siihen, mutta luultavasti jätän Timon Outin vastuulle ja olen pari tuntia illasta poissa tai pojat jäävät kahdestaan, en muista, miten homma on saatu hoitumaan. Matkaa Eurajoen keskustaan on vain noin 10 kilometriä. Se ei haittaa, sillä olen saanut oman auton.
Ensin autonani on jokin, ”rakennushommissa tosi hyvä” lavallinen hyppyheikki, (Peugeot picup) joka ei ole pysyä tiellä. Kysyn Veikolta, miksi hän ei käytä sitä. Hänellä itsellään on käytössä Ilkan Vammalassa käyttämä vaalea Volvo 245, johon mahtuu lapsia vaikka miten. Kysymykseni jälkeen Veikko alkaa etsiä minulle toista autoa. Saan oman, ruskeankeltaisen Saabin, 99.
Solahdan kuoroon helposti, harmaahiuksisten joukkoon. En lainkaan huomaa, että olen vuosikymmeniä nuorempi kuin muut. Harjoittelemme seurakuntakodissa, mutta esiinnymme kirkossa. Olen onnellinen: minut on kutsuttu mukaan joukkoon. Onko minulla ystäviä? Ei. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin jakaa tuntojani. Tuuli on, mutta hän on kaukana Kauhajoella ja puhelut ovat hirveän kalliita.
Kun näemme syksyllä jossakin vaiheessa toisemme, Tuuli ja minä, Karkun kansanopistolla joillakin työntekijäpäivillä tai sen tyyppisillä, halaamme rajusti, vaikka ohjelma on meneillään. Hyvä Luoja, minulla tosiaankaan ei ole muita kuin oman perheen jäsenet ja suku. Kuorosta saan myöhemmin ystäväkseni Jalosen Ritvan, josta tulee myös opettajaparini Keskustan ala-asteella, jonne minut valitaan seuraavana syksynä. Ritvan mies, Kauko, on se, joka Eurajoen Säästöpankin Lapijoen konttorissa muistaa asiakkaiden pankkitilien numerot ulkoa. Se tuntuu niin hämmästyttävältä ja ihanalta, varsinkin kun itse en ole muistaa. Päätän opetella.
Melko nopeasti kuoroon liittymiseni jälkeen on konsertti kirkossa. Arvosteluissa sanotaan, että kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen, on mennyt pieleen. Tämä arvostelu on minulla tallella vieläkin. Silloin ei naurattanut, nyt kyllä.
Kustaa Adolfin kirkko Eurajoella. Kerran saamme ankarat nuhteet eräältä aasialaiselta lähetyssaarnaajalta, joka on tullut opettamaan meille aamurukousta. Hän ei kestä sitä, että kukaan ei muista, milloin kirkko on rakennettu. Nytkin joudun katsomaan netistä: 1731 rakennettu kirkko on kolmas samalla paikalla.
Ilomme on suuri, kun Outi pääsee soittamaan urkuja. Minäkin yritän vähän, mutta kirkko menee remonttiin ja niin se harrastus jää joksikin aikaa.
Tämä seuraava on hieno. Olemme tehneet budjetin yhdessä. Käsiala on Esan. Jokainen perheessä on tiennyt, missä mennään.
Esa ja Timo saivat kokeilla papan Tunturi-mopoa. On varmaan vuosi 1984.
Meitä yllättävät jyrkät ristiriidat Sleyssä. Olin juuri päässyt kehumasta, kuinka onnellinen olen lapsuuskotini evankelisesta ilon suuntaan julistavasta perinnöstä, ja sitten olemme yhtäkkiä keskellä kiistoja.
Toisaalta, emme me paljon ehdi mitään kiistoja seurata. Ihan omassa lapsiperheen arjessa on tarpeeksi ja kaiken lisäksi vielä remontin keskellä ja kaiken uuden opettelussa.
***
Diavälähdyksia Keniasta Monianku 3.
Osa kuvista kertautuu vaikka miten moneen kertaan. Tiedätte varmaan, että netti jotenkin kopioi niitä aina vain lisää. Minä en kykene millään muistamaan, minkä kuvan olen jo liittänyt tähän. Elän toivossa, että joukossa on aina jokin uusi ennen näkemätön kuva.
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.