Ihan viimeiseen asti teemme työtä ja kestitsemme vieraita. Lähtö Suomeen on päätetty: 1.8.1987. Veikolla kirkon rakennus on edistynyt niin, että kesäkuussa kattoon aletaan laittaa rautoja. Luultavasti se ei valmistu ennen lähtöämme. Kalenterimme seinällä lyhenee kaiken aikaa. Siinä on jäljellä 16.6. vain 45 päivää.
Aatos ja Veikko yrittävät nostaa puolitoista tonnia painavan kattorakennelman, jota minä kutsun muistiinpanoissani hökötykseksi, noin kymmenen metrin korkeuteen. Apuna on pieni pylpyrä. Veikko ja Aatos tekevät ja kymmenen miestä katsoo vieressä heidänkin mielestään käsittämätöntä tapahtumaa. Toljotamme, me ymmärtämättömät, suut auki. Valtava maiskutus kuuluu ympärillä. Se osoittaa hämmästystä ja hämmennystä.
Malaria riivaa. Kirkon rakennukselle töihin tullut Pauli Heikkinen sairastuu kai ensimmäisen kerran malariaan, koskapa sanoo, ”ettei voi ikinä siitä selvitä”. Timo on sairaana myös, mutta hän keksii viedä peittonsa kirkkorakennuksen viereen nurmikolle ja loikoilee siellä maailmanmiehen tavoin. Paulikin horjuu katsomaan kattopalkkien nostoa, on jo viikon sairastanut ja on selviämässä malariastaan. Ainoa hämmästyttää, että Kaija-vaimo ei pyöri koko ajan sairaan miehensä ympärillä.
Outin paluuta Kijabesta suunnitellaan, kuka tuo vai haemmeko me, vieraita on tulossa Suomesta, heidän matkaansa voisi, mutta Outi joutuisi odottamaan tyhjässä koulussa, kun muut ovat päässeet lähtemään heti. Matka Kijabeen on noin 300 kilometriä, kaikki matkat pitää miettiä tarkasti, jotta saadaan matkat tehdyiksi mahdollisimman edullisesti. Ajatus Outista tyhjässä koulussa särkee sydäntä.
Saamme kuulla, että Suomessa meille olisi tarjolla suuri koira: rottweiler. Elina ei voi pitää sitä. Olemme onnellisia koirasta, joka on ohittanut pentuvaiheen. Kun kuulemme tästä, muusta ei juuri puhutakaan.
Timo sanoo: ”On autuasta päästä Suomeen.” Säpsähdän, kun kuulen autuas-sanan. Alkaa pelottaa, miten hän menestyy Suomessa, kun käyttää noin raamatullista kieltä. Timo kysyy myös, montako perhettä Eurajoella asuu siinä kylässä, mihin muutamme asumaan ja sitten: ”Kuinka monta suomalaista perhettä siellä on?”
Alamme myydä kaikkea, mikä on omaamme. Outi huolehtii lakanoista ja peitoista, joita on vienyt mukanaan Kijabeen, mitä niille kaikille tehdään, mitä kirjoille ja vihkoille ja mitä niille, jotka ovat kotona. Äidin täytyy nyt päättää, jotain kivaa kuitenkin kannattaa ottaa mukaan Suomeen. Outi jatkaa: ”Meidän piti piirtää Johanneksen ilmestyksestä kaikkia niitä sinetti-, trumpetti- ja kippotapahtumia. Piti piirtää myös kirjeet seitsemälle seurakunnalle ja se oli vaikeeta. Yrittää änkätä viis kertaa viis senttiä olevaan tilaan 21 pikkuriikkistä piirustusta tai piirtää jotain, mitä toiset tekee ja mikä on rangaistuksena ja muuta kamalaa. Mä en edes itse asiassa ymmärrä koko puuhaa.”
Outin kirjeet ovat etupäässä valoisia kertomuksia tunneista ja vapaa-ajasta täynnä englannin sanoja suomenkielisen selostuksen joukossa. Kertomuksia ruoista, sunnuntairuoka ei oikein maistu, mutta tytöt ovatkin nyt laihdutuskuurilla, koska edessä on vielä rantaloma Mombasassa Erelän Sannan ja Kristiinan kanssa. Saamme valtavasti kirjeitä Outilta, ne ovat ihania. Kun luen niitä nyt, suuri hellyys täyttää mieleni. Ei se koskaan ole poissa ollutkaan, mutta kyllä tämä lukion ensimmäisellä oleva tyttönen on aivan superihana. Hän kirjoittaa: ”Hissanmaikka on täysin rakastunut Suomeen. Suomalaiset oli niin urheita (WW II). Siellä USSR:n ja natsien keskellä. Niin, Suomi on loistava. Eläköön Mr. Case. Kohta alkaa study hall ja mä alan tekeen speechiä. Ei muuten hävettäis, mutta ei ole kiva vetää Suomen kunniaa taas allikkoon.”
”Mä muuten olen aina ihan onnes, kun kotoa tulee kirje. Hyvä, ettei siivet kasva selkään. Tää ei ole vihjaus, vaan kiitos.” ”Olis ihan kiva lompsotella Nairobissa ja ehkä mä saisin farkut ostettua, jos äiti olis mukana.” Outi kirjoittaa kundeista, mielettömän hyvän näköisistä ja Vesamäen Anttia suututtaa, kun Outi on alkanut Sadun vanavedessä puhua hesaa.
Aatos ja Aino lapsineen ovat lomalla. Hoitelemme heidän eläintarhaansa. Ei siinä paljon hommaa ole, vaikka lukumäärää kyllä piisaa ja lajejakin, pupuista koiriin. Omat eläimemme ovat kaikki hävinneet, osa kuollut, osa myyty. Esalla on huolettomat aamut nykyään.
Esa puuhailee kirkonrakennuksella, sahailee rautoja hiki päässä. 150 raudankappaletta juuri sahasi. Puhuin siitä Veikon kanssa, että Esa ei ole tullut kumpaankaan meistä. Esa on tosi kärsivällinen. Veikko tekee hommansa speedillä eikä koskaan jaksa viimeistellä. Myös työkalut jäävät hujan hajan. Enkä minäkään ole kärsivällisyydellä sen paremmin rakennettu.
Hetken kuluttua Esa on siirtynyt puuhaamaan Matongon synnytyssairaalaan joitakin ristikkohyllyjä. ”Veikko hyörii ja pyörii kirkkoa rakentamassa. Kello on jo kuusi, pian hämärtää ja Veikko sen kuin hitsaa kirkon kattotuoleja. Huomenna se häkkyrä pitäisi panna paikoilleen. En yhtään ymmärrä, miten se tapahtuu. Jännittää kamalasti, saavatko sen ehjänä ylös ja säilyykö kirkko ehjänä ja ennen kaikkea ihmiset. Se on iso, painava ja kamalan näköinen härveli.”
Ei tunnu yhtään siltä, että ollaan lähdössä pois. Vieraita käy paljon: Rouva Oyondi tyttärineen, Thomas perheineen, Sophia perheineen, opettaja Ayiema perheineen.
Kirkon puheenjohtaja kiitti minua illalla, kun palasin Pirkkoa Kisumuun viemästä. Muistaakseni vien hänet joskus Nairobiinkin. ”Kiitos kun veit Pirkon sairaalaan.” Olin liikuttunut. ”Kauheesti nää ihmiset ovat nyt alkaneet kehua ja kiittää meitä. Kirkon toimistoaa Itieriossa vastaanottopöydän takana istuva nainenkin sanoi, että kurjaa kun hyvät ihmiset lähtevät.”
Kun haen kukkia ulkoa, joku puree sormeen. Pelottaa, että se on käärme. Sormi paisuu, koko käsi vapisee. Esaa puri ampiainen, vieläkin hänen kätensä on kuin painonnostajan. Ehkä minunkin on vain ampiaisen purema.
Timo väsäilee kortteja. Pelasin juuri hänen kanssaan pesäpalloa ja muuten vain heittelimme palloa. Tulimme sisään ja laitoimme kalaa uuniin kypsymään. Timo tykkää leipoa. Olemme tehneet limppuja, leipää ja pullaa. Timo tykkäsi letittää oikein komeat palmikkopullat, neljä kappaletta.
Erelän tyttöjen tuloa suunnitellaan. Voisivat tulla samalla, kun Outi haetaan Kijabesta 17.7. Viime tippaan näyttää menevän tyttöjen meille tulo, mutta ihanaa on sitten, kun he tulevat. Opin heiltä sanan laktoosi-intoleranssi ja tajuan, että mulla on just se. Ensin en osaa tehdä heille maidotonta ruokaa, mutta he opastavat.
Saan kuulla, että minua ei valittu Rikantilan opettajaksi, mutta että Kuivalahdella olisi opettajan paikka. Pitäisi lähettää sähkösanoma, jos haluan sen. Ja Timo, meidän onnekas Hannu Hanhi, saa Sanomaprintiltä palkinnon. Timo saa palkintonsa Suomeen.
Kokeilen, millaista on olla sunnuntai-iltapäivällä auringossa talomme takapihalla. Ikinä ennen en ole ollut. Voitelen ihoani. Siihen Esa, silmät pyöreinä, sanoo: ”Äiti, ootko nähnyt, mitä ne vieraat jättivät meidän hyllyihin? Meillä ei ikinä ole ollut niin kalliita voiteita.” Niitä kalliita olen nyt platikoinut ihooni. Saan olla kaikessa rauhassa pari tuntia talon takana. Se jää ainoaksi kerraksi koko Moniankussa olon aikana ja on siksi merkittävä.
Olin Moniankun suomalaisyhteisössä hengen luoja niin lasten kuin aikuisten keskuudessa. Minuun koulupäiväni eivät loppuneet tuntien päättymiseen. Tein paljon vapaaehtoistyötä iltapäivisin ja viikonloppuisin. Mahdollistin myös Veikon työn tekemisen, koska olin paljon kotona niin omien kuin muiden lasten kanssa. Kun sitten tuli hyvästien aika, odotin, että esimies sanoisi jotakin myös minun osuudestani lähetystyössä. Sain odottaa turhaan. Veikkoa kehuttiin. Paikalliset johtohenkilöt suorastaan ylistivät häntä maasta taivaisiin, mutta meille muille, myös lapsemme olivat mukana, ei sanottu mitään. Ei yhtään kiitoksen sanaa. Edellinen on liian dramaattisesti sanottu. Tosiasiassa minua kiitettiin siitä, että olin ollut hyvä vaimo Veikolle. Sain lahjaksi puurokorin.
Olin tottunut siihen, että naiset ohitetaan, mutta nyt olin väsynyt kaikesta tekemisestä niin, että kotona ratkesin valtavaan itkuun. Siitä ei ollut tulla lainkaan loppua. Olin 40-vuotias, lähetystyölle kaikkeni antanut ja minua ei muistettu lainkaan. Itkin kaikkia entisiäkin pettymyksiä ja sitä, että Veikko ei käsittänyt yhtään, mitä itkin, vaikka selitin selittämästä päästyäni. Hän ei yksinkertaisesti havainnut niitä kohtia, missä minut ohitettiin tai unohdettiin. Jouduin kertomaan ne hänelle, kaikki. Se oli hyvin nöyryyttävää minulle.
Veikko piti itsestään selvänä sen, että huolehdin kaikesta kotona, huolehdin lasten leikit ja viihtymisen, yhteydet lähettäviin seurakuntiin, ystäviin ja sukuun, huolehdin Veikon vaatteetkin. Luulin, että niin pitää tehdä. Toisaalta olimme sopineet naimisiin mennessämme, että kotityöt tehdään yhdessä, mutta niin ei käynyt. Veikon työ vei aina voiton.
Moniankun vuosina opin ainakin kaksi hyvin tärkeää asiaa. Yhdestä jo kerroin tässä edellä. Laktoosi-intoleranssi oli vaivannut minua kenties kaikki 40 vuottani, mutta en ollut tiennyt sellaisesta mitään. Vatsa vain on ollut lähes aina kipeä tai ainakin turvonnut. Olin joutunut oksentamaan aivan yllättävissä tilanteissa ja hämmästellyt, miten en kuitenkaan ollut varsinaisesti kipeä. Kristiina ja Sanna auttoivat minua ymmärtämään itseäni aivan viime päiviimme osuneella matkallaan Moniankussa.
Toinen oppini liittyy oivallukseen, jonka sain Opettaja-lehdestä, kun siinä kirjoitettiin joidenkin oppilaiden vaikeuksista oppia lukemaan ja kirjoittamaan, hahmottamaan sanoja. Muistan niin tarkalleen sen kohdan Moniankun pihasta, jossa oivalsin elämäämme vaikuttaneen seikan. Luki-häiriön tunnistaminen ja tunnustaminen oli silloin aivan uutta ja todella silmiä avaavaa. Nykyisin se on tavallista arkea koulumaailmassa.
Lukihäiriö.fi sivustolta kopioin seuraavan: ”Lukemisen ja kirjoittamisen erityisvaikeutta kutsutaan lukivaikeudeksi. Usein käytetään myös termiä lukihäiriö tai dysleksia. Keskeisin piirre on vaikeus hahmottaa ja käsitellä äänteisiin liittyvää tietoa. Tämä näkyy muun muassa lukemisen ja kirjoittamisen hitautena ja virhealttiutena. Seurauksina voi olla luetun ymmärtämisen vaikeuksia ja lukemisen jääminen vähiin, mikä puolestaan voi johtaa sanavaraston ja yleistietojen vähäisyyteen. Lukivaikeuteen liittyy usein myös muistin ongelmia, kuten kielellisen lyhytkestoisen muistin kapeutta. Tämä voi hidastaa uusien asioiden mieleen painamista ja oppimista.”
Tästä kaikesta oli kuitenkin hyvin vaikea puhua kenellekään. Kesti vuosia ennen kuin lukihäiriö ymmärrettiin koulumaailmassa ja muualla normaaliksi neurobiologiseksi ja usein myös perinnölliseksi, syntymästä asti lapsen aivoihin takertuneeksi häiriöksi. Jatkoa lukihäiriö.fi sivulta: ”Lukivaikeus ilmenee harvoin pelkkänä lukemisen ja kirjoittamisen vaikeutena. Yleensä vaikeuksia ilmenee vielä enemmän kielten opiskelussa. Lukivaikeuteen liittyy erittäin usein vaikeuksia tarkkaavuuden ylläpitämisessä, matematiikassa ja motoriikassa sekä lyhytaikaisen muistin eli työmuistin kapeutta. Usein myös ajan hahmottaminen ja tarkat aikataulut tuottavat hankaluuksia.”
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.