Käteeni osuu Orjakirja, joka on päivätty 10.11.1987. Kauko Kaunisto on lupautunut tulemaan meille, olen siis ostanut hänet orjaksi 60 markalla Eurajoen seurakunnan myyjäisistä. Hän on lupautunut tekemään työtä yhden päivän ajan ahkerasti voimien ja taitojen mukaan. Orjakirja on tallella. Minä olen sitten myöhemmin, kun Kaunisto ilmestyy meille, (Veikko ei ole kotona) ihan paiseessa, kun en tiedä, mitä työtä voisin antaa arvokkaalle herralle meidän sekaisessa kodissamme ja nurkissamme. Jotain klapihommia sitten, muistaakseni. Myöhemmin kuulen, että kyseessä on ollut oikein Osuuspankin johtaja.
Orjahuutokauppojen takana on monitoimimies Sutisen Erkki. Hävettää, koska en edes tiedä, kuka Kaunisto on. En tunne Erkkiäkään, mutta opin tuntemaan noin kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän porhaltaa meille kylään Tansanian Morogoroon. Hän on yösijaa vailla. Meillä on vierashuone varattuna muille, mutta Erkille kelpaa patja lattialla. Ei haittaa, vaikka hyttysverkkoakaan ei ole.
Papan kuolema, hautajaisten järjestely, Veikon kahden sisaren huoltaminen, ruoan hankita talven varalle, lastemme tavaroiden hankinnat koulua varten ja heidän uusiin kouluihin ja opettajiinsa tutustuminen vievät voimat. Kaiken lisäksi olemme aloittaneet remontin. Näin jälkikäteen voi joku ihmetellä, miksi meitä ei autettu enemmän. Tiedän vastauksen.
Kaikki näytti menevän oikein hyvin, sillä yritimme kaikkemme. Kukaan ei tiennyt auttaa. Joku kyllä kävi remonttia tekemässä, esimerkiksi veljeni Jukka ja Asko. Emme osanneet pyytää muuta apua. Tiesimme vain, että täytyi selviytyä. Ei ollut mitään debriefingiä (trauman purkua), vaikka syytä olisi ollut olla. Varkauden aluesairaalan lääkäri oli ollut oikeassa, kun hän varoitti minua niin kuin aiemmin olen jossakin luvussa kertonut. Aulin kuolemasta on kulunut vuosi. Vielä en ole päässyt edes Aulin haudalle. Mutta on paljon muutakin. Elän lähellä asuvien vaivoissa ja suruissa.
Sydämeeni sattuu vieläkin, kun muistan, miten Esa lauloi huoneessaan, tosin enemmän vasta kevätpuolella 1988, sillä syksyllä hänellä ei ole ollut vielä kitaraa ja siitäkin olen ollut tosi pahoillani, kun vasta keväällä saimme sen hankituksi hänelle. ”Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin taas elää uudelleen”, hän lauloi ja soitti. Tiesin, että hän kaipasi kasvinkaveriaan Mikkoa, jonka kanssa leikit sujuivat valtaisan mielikuvituksen siivittäminä. En ollut eläissäni nähnyt sellaista kaveruutta. Mikko jäi Keniaan ja kun hän palasi Suomeen, matka Mikon luo Helsingin seutuville oli pitkä. Yhteys oli jo katkennut – onneksi vain joksikin aikaa, muutamaksi vuodeksi, kunnes tiet kohtasivat jälleen opiskeluaikoina Helsingissä. Ja siinä mekin saimme taas olla mukana, mutta sitähän me emme tiedä vielä.
Esan haikea laulu on kaikunut korvissani kymmenet vuodet, varmaan siksi, että minulla ei ollut taitoa eikä voimia auttaa. Outilla oli kissa. (Kissa ruiski Outin huoneen seinät minun nenäni mielestä sopimattoman hajuisiksi.) Timon asettuminen kouluun otti lujille. Myös pienen pojan koulumatkat olivat pelottavia synkän metsän halki. Saattelin häntä aluksi autolla kouluun. Yhdellä matkalla opin uuden merkin. Koululainen näytti polun varrella minulle keskisormea. Mietin sitä hetken ja keksin kenenkään kertomatta, mitä merkki tarkoittaa. Täytyi löytyä jokin muu keino Timon koulumatkalle. Hänelle oli hankittava polkupyörä. Niin kuin muillekin.
Onneksi saimme koiran, mutta paljon huolta siitäkin tuli, kun se vahti reviiriään. Naapuri lupasi tappaa sen rautaputkella, jota kuljetti pyöränsä takatelineellä. Silvia, jota kutsuttiin Söpöksi oli iso, kumeaääninen rottweiler.
Alla oleva kirjeeni on mennyt Keniaan Moniankussa asuville yhteisesti. Kirjoitan suorapuheisesti, mutta niin tekee Veikkokin. Laitan molemmat kirjeet tähän luettaviksi. Niistä näkyy melko tarkkaan mielialamme Suomen syksyn pimeydessä.
***
Diavälähdyksiä Keniasta – Monianku 7.
Leena, Esa ja Mikko ovat hypänneet välituntisin seipäällä. He ovat päässeet 2 m. ”Esa koitti tänään hypätä sypressiaidan yli, mutta lötsähtikin keskelle aitaa”, Leena kirjoittaa.
Koulussa puhuttiin ruumiinosien testamenttaamisesta kuoleman jälkeen. Hanna sanoi, ettei hän vain antaisi. Minä siihen, että mitä väliä ruumiilla kuoleman jälkeen on. Siihen Timo (8) sanoi: ”Niin, kun taivaassa saadaan uudet ruumiit.”
”Vanha perinnäistapa ja haparoiden muodostuva kristillinen käytäntö törmäävät väistämättä. Usein ne ovat kietoutuneet toisiinsa – niin se on sielläkin vanhassa kristikunnassa – ja on vaikea löytää tietä eteenpäin. Itku ja valitus ja syyttely sekä syyllisen etsintä kuuluu perinteeseen: kuka on syyllinen tähän kuolemaan? mitä te olette tehneet, että hän kuoli? kysymykset toistuvat suureen ääneen vainajan arkun luona ja tuovat lähiomaisille lisätaakkoja”, Aatos kirjoittaa
Mirja kirjoittaa meille, että niskakiehkura on Suomessa mitä suurinta muotia. Mistä aavistimmekaan sellaisen tulevan suosituksi. Hän kertoo myös, että heille on tullut telkkari. Asko nököttää sen ääressä, iltaunisuudesta ei enää tietoakaan. Lapset odottavat häitä Illossa. Hautajaiset ovat tulleet heille tutuiksi, Annakin, nelivuotias, on ollut kolmissa. No, on sentään ollut parit ristiäiset. Mirjalla on yö klo 23. Hän käy rapsuttelemassa selkiä, laulaa ja pitää kädestä. Eiköhän sitten ole loppuyö aikaa itselle ja kirjeen kirjoittamiselle.
Outin tulevaan kouluun eli Kijabeen tarvitaan parikymmentä sukka, Outi meinaa masentua, sillä hänellä on vain kahdet. Jokainen sukka pitää nimikoida. Onneksi koulu alkaa vasta syyskuussa. Minä lähdin Outin iässä Karkun evankeliselle kansanopistolle keittiölle töihin. Outi menee kouluun mielellään ja mielelläni minä hänet sinne lähetän, mutta silti voi tuntua tyhjältä ja haikealta.
”Ei mulla ole koskaan mitään tärkeää asiaa, pientä asiaa vaan.” Timo 9 v. Minua on satuttanut kovasti tämä lausahdus. Olenko ollut liian kiireinen sitten?
Keniaan alkaa vähitellen kiintyä ja rakastua. Tiedän jo nyt, että ensi kesänä, jolloin meidän pitäisi palata Suomeen, meillä kaikilla tulee olemaan tiukat paikat silmävesien kanssa, kun Kenian jätämme, kirjoitan.
Outi pyytää meitä kirjoittamaan sanat: lyijy, ryijy, Egypti. Kokeile kaunokirjoittamalla.
Kotitaloustunnilla olemme tehneet: lihapullat, ruskea kastike, tomaatti-kurkku-sipulisalatti, suklaapuuro, juustosarvet. Lihapullien teko aloitettiin jauhamalla liha lihamyllyllä.
Toisella kerralla on tehty Janssonin kiusaus ja etikka-sokeri-suola-tilliliemeen kurkut, kääretorttu ja vaniljakastike, marjapiirakka, marjoina varmaankin ne violetit lokvoortit, ne myrkylliset.
Äiti-Laina kirjoittaa, että Aatos oli pyytänyt kaikkia opettelemaan Paimenpsalmin 23. Äiti alkaa harjoitella ja minä hämmästyn, että eikö hän muka osaa sitä. Me olemme koulussa oppineet sen laulamalla. Ehkä äiti ajatteli psalmin syvällistä harjoittelua, ei vain sanoja peräperää.
Soitan Suomeen Kisiistä. Ihmettelen, miten helppoa se on nykyisin. Näpyttelen vain 14 numeroa ja saan vastauksen, jos saan linjan auki.
15-vuotias Outi on alkanut ajatella minua. Eräänä torstaina minua väsytti kesken soittotuntien rimsun. Pyysin häntä herättämään, kun Sara tulee tunnilleen. Sara tuli kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin pötkähtänyt sänkyyn. Kuulin, kun Outi ohjasi Saran hyvin äidillisesti soittamaan ja harjoittelemaan vähän aikaa. ”Antaa äitin tuutia vähän aikaa”, Outi sanoi. Ehkä Hanna soittaa tässä.
Ehdotan Veikolle peruskoulun suorittamista. ”Taisi ottaa ilmaa siipien alle”, kirjoitan. Arvelen, että peruskoulun yläasteen tutkinto olisi kuitenkin hyvä pohja lisäopiskelulle, koska yläasteella opetetaan niin paljon tärkeitä ja hyödyllisiä oppiaineita. Ajattelen myös omaa opiskeluani, mutta totean, etten voi, sillä se aika olisi pois lapsilta ja haluan olla heidän kanssaan vielä.
Tässä kohdassa opin, että kaikki eivät opi kuin minä, lue kuin minä, että on toisenlaisia ja monenlaisia tapoja oppia.
Kylläpä on kestänyt kauan ymmärtää tällainenkin asia. Nykyisin se on päivänselvää jo aivan pienelle lapselle.
Näistä ajoista Keniassa, muistaakseni jo Matongosta, meidän vimmattu koulutusputkemme on alkanut. Vaikka toisaalta, ei Veikolla siinä avioliittomme aikana juuri taukoa ole ollut. Ensin oli lukuisia nuoriso-ohjaajuuteen liittyviä kurssimuotoisia koulutuksia. Työn ohella hän paineli menemään diakonin tutkinnon Järvenpään Seurakuntaopistossa ja sitten lähetystyöntekijäkoulutuksen Helsingissä Suomen Lähetysseuran Lähetysopistossa ja ne kaikki kielikurssit niin Englannissa kuin Keniassa (englanti ja swahili).
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi.