65. Kesästä syksyyn 1971

Lapsena joka päivä näkemäni Koivumäen setä eli Kalle Vesamäki kuolee kesällä 1971. Hän on isäni veli, lähinaapuri ja isän kanssa saunassa kävijä, hän, joka tarvitsi Askon apua, jotta pääsi ulos saunasta liian kovien löylyjen jälkeen.
                      ”Näytäs, näytäs ny, misä se ovi on.” Näin veljekset hakkasivat itseään vihdalla puolitajuttomiksi ja nauttivat elämästä. Olemme Kallen hautajaisissa, totta kai. On haikeaa hyvästellä isän näköinen setä, joka poltti aina tupakkaa, isä ei koskaan.
                      Kesällä Simon vaimo, Vuokko, käy Amerikoissa sisariensa luona. Hän kertoo, miten lentomatka oli ihana, näki kaikki maat hienosti 10600 metrin korkeudesta. Veikkoon ja minuun iskee lentokuume, se on selvää. Olen ollut kerran lentokoneessa, Veikko ei vielä koskaan. Olisipa upeaa päästä joskus yhdessä pitkälle matkalle. Haave elää, mutta näillä ansioilla lentomatkasta ei ole toivoakaan.
                      Ramppaamme sitten Suomessa siellä sun täällä, Veikko etupäässä leireillä ja minä Karkussa, Illossa, Eurajoella ja Loimaalla. Siinäpä ne paikat. Kun minulla nyt kerran on kortti ja joskus saan autonkin, kuskaan vanhempani ja käyn heidän kanssaan esimerkiksi Kylmäkoskella, jossa asuu isäni sisaren tytär Elna Tapala. Miten valoisa ihminen hän onkaan! Ihastun häneen heti. Hän kertoo nuoruudestaan. Saan vanhempieni elämästä paljon onnellisemman kuvan kuin olin mielessäni kuvitellut. Ajatella, isäni ja äitini ovat olleet joskus onnellisia nuoria.
                      Sahaamme monessa muussakin paikassa sunnuntaisten jumalanpalveluksien lisäksi. Yhden lapsen kanssa mennään lapsen vanhempien ehdoilla. Lapsi vain mukaan ja menoksi. Johonkin aikaan kesästä olen leirillä Veikon kanssa. Saan pikkuisen rahaa apuohjaajana olosta. Kysyn Eurajoen mummulta, voisiko hän hoitaa Outia sen aikaa. Mummu puolestaan kysyy, miksi niin tekisimme. Minulla ei ole mitään järjellistä vastausta, ajattelen vain, että niin on tapana tehdä, ja kun Leenan neljän kuukauden ikäinen Anu-tytär oli ollut heillä pitkät ajat. Voisin myös tehdä työni vapaammin leirillä. Mummu suostuu. Ikävöin Outia ihan hulluna. Ikinä en tekisi enää näin.   
                      Kun Veikon loma alkaa elokuun alussa, menemme lomittamaan hänen vanhempiaan. Uskomme, että pärjäämme lehmien kanssa ja pärjäämmekin, mikäs siinä. Tuttua puuhaa. Veikko osaa lypsinkoneen. Minä en ole pidellyt käsissäni moista härveliä, mutta minun ei tarvitse tehdä kaikkea. Työt tehdään joustavasti. Kun Veikko lypsää, me Outin kanssa ruokimme siat. Nostiskelen reippaasti painavia, 40 litran tonkia laiturille. Maitoauto vie ne siitä eteenpäin Eurajoen meijerille kymmenen kilometrin päähän.
                      Lehmien haku ja vienti takaisin laitumelle on jännittävää puuhaa. Lehmät pitää ohjata tien yli. Tiellä ei kulje kuin yksi auto tunnissa, mutta tietenkin se tulee juuri silloin, kun lehmäjono hiljalleen lönkyttää kulkuväylää. Siitä seuraa pelottavaa vauhkoontumista, sekä lehmien että Outin ja minun. Pelkään lehmien sarvia, en ole tottunut sellaisiin. Meillä kotona oli aina nupoja, mutta täällä Eurajoella on hirvittävän suurta Ayshire-karjaa ja niillä on hirvittävän terävät sarvet.               
                      Outi on mukana navetalla. Huomaan, että se on pienelle lapselle vaarallista, lehmät ovat levottomia meidän vieraiden hoitajien kanssa. En ihmettele enää, että mummu oli laittanut Outin saaviin navetalla siksi aikaa, kun lypsi lehmiä. Minä olin ollut siitä tyrmistynyt ja olin myös päättänyt, etten koskaan enää vaivaisi mummua lapseni hoidolla. Olin vain, tyhmä, luullut, että semmoinen on tapana. Jotain järjen hiventä sentään alkaa viritä päässä.    
                      Haemme myös Laimin kotiin Uudenkaupungin sairaalasta, jonne hän on kesän alussa joutunut. Yritämme leikkiä Vesan ja Laimin kanssa munaryssää ja muita ulkoleikkejä. Vesa innostuu ja ilahtuu niistä. Laimi ei. Viemme hänet aika pian sairaalaan takaisin. Laitos on upea. Kaikki kiiltää ja säihkyy. Me olemme lähteneet matkaan paljain jaloin, sitä hehkutettiin silloin, paljasjalkakävely on niiiiin terveellistä. No, me noudatamme mainiota ohjetta, mutta kyllä sitten niillä säihkyvillä lattioilla tuntuu, että vaatetuksemme on kovin vajavaista.
                      ”Ensi kerralla pannaan kengät jalkaan, se on varmaa.”
                      Veikon vanhemmat käyvät lomallaan katsomassa Illossa minun vanhempiani ja ovat yönkin. Äiti kirjoittaa, että ”oli lystiä”. Tämä alleviivattuna. Lomitamme mummua ja pappaa kaksi viikkoa. Tänä aikana he käyvät esimerkiksi Turussa ja ovat meillä Puistokadulla yötä. Matka jatkuu Tampereelle ja Köyliöön, lasten luo. He käyvät myös ystäviään tapaamassa. Matka on heille hyvin erikoinen, he eivät ole päässeet edes päivän matkalle aikoihin, koskaan ennen ei näin pitkälle lomalle.
                      Kun Laimi pääsee seuraavan kerran sairaalasta, me haluamme auttaa häntä sopeutumaan normaaliin elämään. Jospa hän hoitaisi Outia. Aluksi olisi ahdasta, mutta pian pääsisimme kolmen huoneen asuntoon, jossa Laimille riittäisi oma huoneensa. Keskustelemme tästä sairaalassa. Ehdotukseemme suostutaan – vähän epäröiden. Kukaan ei kuitenkaan tiedä vielä, miten vakavasti Laimi on sairastunut. Kahden päivän jälkeen huomaan, ettei järjestely onnistu. Laimi viedään kotiin. Minulle jää kauhea olo siitä, että mitä tahansa olisi saattanut tapahtua Outille.
                      Koulut alkavat syyskuussa. Ajattelen tehdä kaikenlaisia siivouksia muuttoa ajatellen Puistokadun vintillä ja matkustella vielä vähän, mutta maanantaina 16. elokuuta koen Outia pukiessani ”elämäni järkytyksen”, niin kuin kirjoitan. Vuotoa. Olen tiennyt jo jonkin aikaa, että olen raskaana. Olemme kovasti odottaneet Outille leikkikaveria. Tärisen, kun soitan neuvolaan ja kysyn ohjeita. Menen neuvolaan testiin ja sieltä poliklinikalle Tyksiin, josta minulle määrätään kauhean kalliita lääkkeitä. Parin päivän kuluttua joudun poliklinikalle uudelleen. Minut määrätään sairaalaan kaavintaan.
                      Olen luultavasti kirjoittanut jo aiemminkin siitä, kun aborttipäivänä sairaalaan astuessani minulle sanotaan, että ”sieltähän niitä tyttöjä alkaa tulla”. Kamala, iso nainen sanoo sen pilkallisella, kyllästyneellä ja vihaisella äänellä. Olen hyvin loukkaantunut, minä en ole mikään tyttö, minä odotan toista lastani ja olisin halunnut saada hänet. En pysty kuitenkaan sanomaan mitään. Teen kaiken, mitä hän käskee. Pidättelen itkuani. Olisi pitänyt itkeä, olisi pitänyt pitää puoliaan, mutta en tehnyt sitä, en osannut.
                      Torstaina kirjoitan: ”Masennuksen määrää ei voi kuvata. Yhdeksän viikon ikäinen lapsemme otettiin meiltä pois tänään puolenpäivän jälkeen. En voinut edes puhua kenellekään. Yhdessä surimme, en yksin. Sikiö ei ollut kehittynyt, ei edes istukkaa ollut.” Palaan kotiin taksilla. Veikko, Auli ja Outi ovat Ainon luona saunassa. Koti on tyhjä.
                      Lepäilen vuoteessa viikon verran. Auli on siinä, lähellä. ”Kaiken on jaksanut paremmin kantaa, kun on ollut ystäviä tukenani.” Minulle tuntematon Anneli Yli-Tuomola tulee sijaisekseni kouluun.
                      Äitini kirjoittaa vihkoonsa kryptiset sanat, jotka minä ymmärrän täysin, mutta muut lähelläni olevat eivät: ”Irja ollut sairas. ’Meni’”.
                      Näiden merkintöjen jälkeen kalenterini on tyhjä. Ei mitään muuta kuin pari merkintää Veikon leireistä ja omani 10.10., jolloin on neljä vuotta Jaakon kuolemasta. Veikko on kirjoittanut lisäksi, että 27.10 Leenalle ja Matille on syntynyt tyttö. Ei mitään muuta. Sivut ihan häikäisevät tyhjyyttään ja valkeuttaan.
                      En usko, että keskenmenon vuoksi kalenteri on tyhjä. Luulen, että elämä vain täyttyi kaikesta tavallisesta menemisestä niin, ettei ollut mitään syytä kirjoittaa mitään muistiin. Minulla oli täydet päivät, kuusi päivää viikossa, eri luokkia valtavasti, paljon valmisteltavaa joka ilta, paljon kokeiden korjausta. Sitä tavallista tuntiopettajan työtä.
                      Peruskoulun yläasteen puolella työ oli melko rankkaa. Kerran olin vähällä menettää uudet silmälasini. Opetin myös apukoulun luokkia, sellaista heittohommaa, joka annetaan vain nuorelle vasta-alkajalle. Kansalaistaitoa. Nuoria jätkiä ei kiinnostanut tippaakaan. Kaksi pisintä alkoi tapella keskenään. Menin heidän väliinsä ja tosiaankin, olin saada turpiini minäkin.    
                      Puistokatu 13. A. 6, Turku 8 p. 334654 jäisi jo ihan pian taakse. Helmikuun alussa 1971 olimme tehneet anomuksen kaupungin vuokrataloon pääsemiseksi. Koska meillä asui tuon tuostakin sukuihimme kuuluvia henkilöitä, odotimme kiihkeästi tietoa kolmioon pääsystä.
                      Kaupunki ei kuitenkaan pysty maaltamuuttoaallossa vastaamaan niihin haasteisiin, joita kasvu tuo tullessaan. Ei ole asuntoja eikä lasten päivähoitopaikkoja. Me emme tosin osaa niitä edes vaatia, mutta joku kertoo aina jotakin, ja niin opimme pyytämään.
                      Nykynäkökulmasta katsottuna kummastuttaa, miten tähän aikaan maaseudulla eletiin vielä pientilan tuotolla, miten pienellä palkkatulolla kaupungissa. Miten ihmeessä nuoret saatiin koulutetuksi johonkin ammattiin, vaikka navetassa oli vain kolme-neljä lehmää, peltoa viisi hehtaaria ja metsää toiset viisi tai kymmenen, miten kaupungissa tehdastyöläisen palkalla.                  
                      Elämän on täytynyt olla tykkänään toisenlaista kuin nykyisin. Kodeissa on täytynyt osata tehdä vaatteiden kunnostustyöt, kääntämiset ja uudelleen ompelemiset, paikkaamiset ja parsimiset, kumisaappaat on täytynyt osata korjata, vähintäänkin on tarvinnut osata paikata. On täytynyt osata syödä vesivelliä, laihoja keittoja ja perunoita ruskean kastikkeen kanssa.
                      Mutta: näin ei eletty kauan. Muutos oli jo alkanut monella taholla. Maastamuutto oli näkyvää, en finne igen ja laudat eessä ovien. Juuri äsken rakennetut navetat jäivät tyhjilleen. Alkoi mm. matkustelu, Keihäsmatkat ja muu erilainen meno.
                      Kirkon työ ruohonjuuritasolla tuntui junnaavan paikoillaan, vaikka tehtiin K-ohjelmaa ja vaikka mitä. Suunta näytti selvältä: kirkko jäisi perävaunuun.  Silti halusimme olla siinä vaunussa mukana. Miten voisi vaikuttaa, jos ei olisi mukana siinä, mihin haluaa muutosta?
                      Kaupungissa asunnottomuus oli suuri ongelma. Veikko tutustui Turun asunnottomiin vähitellen. (Tämä aika palasi mieleemme nyt, kun yritämme tehdä käsidesiä koronan estämiseksi. Tarvitsemme siihen Sinolia.) Alkoholi ja varsinkin sen puute oli iso ongelma kodittomille. Viinakortilla, jota tarvittiin pitkäripaisessa eli alkoholiliikkeessä, kontrolloitiin alkoholiostoksia. Kortti poistui käytöstä 1970. Ennen rajoituksen poistamista puliukot, pulsut, pultsarit valuttivat Sinolia talvipakkasilla rautakankea pitkin, jolloin alkoholi valui alla olevaan astiaan, ja myrkyllinen osuus tarttui rautakankeen.
                      Veikko kertoo, miten häntä oli luultu Sinolin käyttäjäksi. Hän oli maksamassa huoltoaseman kassalla tankkaamaansa bensaa. Kun hän oli halunnut ostaa Sinolipullon, sitä ei myyty hänelle.
                      ”Tarvitsen sitä autoon.”
                      ”Sinä et sitä ota”, oli myyjän tyly vastaus.
                      Veikko arvelee, että hän luultavasti näytti popliinitakissaan pulsulta.
                      Muutosta myönteiseen tapahtuu myös. Äitini riemuitsee 19. lokakuuta siitä, että hänellä alkaa kokonaan uusi jakso elämässä: ”Sitä ihanuutta, kun alkoi tulla seinästä vettä ja tiskivesi mennä hurahti alas. Ennenkokematon hyvänolontunne, kun ei enää elämän ehtoopuolella tarvitse edestakaisin vettä laahata.” Tällaista elämä on, toisilla ei ole asuntoa ja toisilla ei asunnossa vettä ja mikä riemu onkaan, kun saa asunnon tai saa asuntoon vettä. Turun vesi on karmean makuista. Sitä saadaan Aurajoesta, mutta puhdistaminen on vielä kehitysasteella.
                      Meidän yksiömme on kiva ja hyvällä paikalla, mutta pieni. Marraskuun lopulla pääsemme muuttamaan osoitteeseen: Jyrkkälänkatu 4. O. 342, 20200 Turku 20. Uudessa kodissamme on kolme huonetta, keittiö ja iiiso kylpyhuone, pitkä kylpyammekin. Pyykkikone mahtuu kylppäriin, ei tarvitse enää käytävällä pitää. Veikko tekee jostain syystä valtavan reiän seinään, jotta koneeseen saadaan vesi keittiön hanasta. Seinä on kantava elementtiseinä. Työ on kova, sillä seinä on kovaa elementtiä. Miksi emme voineet ottaa vettä vessan hanasta, se jää meille arvoitukseksi. Voi meitä.
                      Keittiöön ostamme jääkaapin ja tiskikoneen, osamaksulla tietenkin. Voi mitä juhlaa, mutta ei toisaalta, sillä maitopussiin ei sitten ole varaa. Mutta kun me haluamme olla moderneja ja ostaa tiskikoneen. Se pitää hirveää ääntä ja tiskaa kauan. Mutta ei se haittaa. Ei tarvitse tiskata kuitenkaan käsin.
                      Asko on mennyt armeijaan Säkylään keväällä 1971. Saatamme häntä joskus sinne, ja auto menee tietysti rikki. Menee viimeisille sekunneille niin, että hän ehtii ajoissa ilmoittautumaan. En muista, saiko Veikko auton korjatuksi vai miten se meni, muistan vain hirveän jännityksen mahdollisen myöhästymisen seurauksista. Asko on tavannut Mirjan Karkun opistossa, mutta Mirjaa ei näy vielä missään merkinnöissä. Asko ja Auli ovat läheisiä meille, he ovat paljon kanssamme.
                      Aatoksen vaimo, Aino, on Loimaalla viety laitokselle. Jotakin pitäisi tapahtua, Aatos käy Illossa Oravan mummun kanssa, odotetaan ja odotetaan. 16.12. odotus päättyy. Aatokselle ja Ainolle syntyy poika illalla yhdeksän aikaan. Pituus 52 cm ja vähän päälle, paino yli neljä kiloa. Oravan mummu eli Ainon äiti on ollut neljättä viikkoa paikalla, mutta hänkään ei pääse katsomaan odotettua vauvaa, koska liikkeellä on ankaraa flunssaa. Saamme Aatoksen käsialalla kirjoitetun joulukortin: ”Lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu.”
                      Meillä ei ole vielä kunnossa Outin hoitoasia. Vien häntä joskus kouluun lähtiessäni lähes tuntemattoman naapurin hoitoon, milloin jonnekin muualle, joskus taas Kinnasille, jotka ovat muuttaneet esikaupunkialueelle Pansioon. Tilanne on kestämätön.
                      Lopulta saamme paikan Pansion seurakuntakeskuksen lastentarhasta. Puen Outin itse tekemiini vaatteisiin. Paita on pehmeää, vihreää kangasta. Housut pikkuisen oranssin punaiset, vyötäröltä henkselit takana ristissä. Outi jää tarhassa istumaan apaattisena eteisen seinän viereen. Minä karkaan paikalta itku kurkussa. Puristaa kovaa. Liian kovaa. Kun palaan muutaman tunnin kuluttua, kuulen, että Outilla on liian kuumat ja kireät vaatteet. Meidän pitäisi hankkia hänelle uudet, semmoiset, mitä muutkin lapset käyttävät.
                      Mietin äitien murheita. Minun äitini murehtii joulukuun alussa 1971, kun Ulla ja Jukka ovat olleet laittamassa raanukangasta puihin Punkalaitumen pappilassa, ja kotiintulo on venähtänyt. Äiti valvoo ja kutoo sukkaa, häntä ei väsytä, hän ei saa nukutuksi ennen kuin toiset ovat kotona, puoli kolmeen asti olivat olleet matkalla. Veikon äidin suru on suuri tyttärien tähden, Laimin sairaudesta hän ei ymmärrä oikein mitään. Hän virkkaa ja virkkaa. Surua ja virkkausta riittää. Minulla on lapsenhoitohuolet ja lapsen pienet vaatteet. Ompelen omalla koneellani uutta.

Outi ja Anu alkukesällä 1971
Outi vielä Puistokadun kodissa, siis vähän päälle vuoden ikäisenä. Hänellä oli aina herätessä kova puuronälkä. Opimme ostamaan hiutaleita, jotka sekoitettiin lautasella puuroksi. Muuhun ei Outin mielestä ollut aikaa.
Rellu ja Veikko

Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti