Lisään kuvia näihin teksteihin myöhemmin, sillä kyllä niitä löytyy, vaikka meillä ei ollutkaan kameraa.
Epämääräinen kelluntavaihe elämässämme alkaa olla ohi, toivottavasti. Sitä on kestänyt puolitoista vuotta. Kaikki alkoi siitä, kun muutimme pois kodistamme, jo silloin vieraille vuokratusta Uusi-Maijalasta, sadan metrin päähän metsämökkiin ja sieltä Englantiin, paikkaan, jonka nimen ja melkein kaikki muistotkin olemme jo unohtaneet. Englannin jälkeen kelluimme joulun yli ystävien nurkissa, koska kotia ei enää ollut missään. Lihoimme runsaiden herkkujen ääressä, ja lopulta 1997 oli lähtö Morogoroon, jossa kului neljä kuukautta kielikoulun kanala-asuntolassa, jonka jälkeen pääsimme tyhjään kotiin.
Olemme nyt asuneet muutaman kuukauden kotona Kilakalassa. Mitä olemme saavuttaneet? Heti suoralta kädeltä voisi vastata, että emme paljon mitään, mutta tuo vastaus on pessimistin vastaus ja ihan väärä. Onhan meillä sauna.
Ja on meillä nyt jo sängytkin, hiljattain saadut. Veikko mahtuu itse piirtämiinsä sänkyihin kevyesti, ei tarvita tuolia jatkoksi niin kuin niin usein on tarvittu. Vierassänkyyn mahtuu melkein miten päin vain makaamaan lyhyt ihminen, joten tervetuloa pitkät ja lyhyet, lihavat ja laihat. Ja sitten on hyllyjä. Vähäiset kirjat ovat paikoillaan ja vaatteet vaatekaapissa ja verhot lasittomissa ikkunoissa. Kaksi suurta koiraa vahtii taloamme ja häiritsee yöuntamme kauhealla haukunnalla. Koti on kuin kaikukoppa. Lattia ja seinät on tehty harkoista ja mattoja ei ole.
Keittiöön saatiin jääkaappi ja hella. Ne helpottavat elämää huomattavasti. Nyt vielä koti näyttää suurelta, mutta jahka sisään tuodaan Veikon suunnittelemat huonekalut, koko tai paremmin: käsitys koosta muuttuu. Huonekaluja viimeistellään takapihalla. Puuseppä on luvannut kuukauden verran tulla tekemään niitä huomenna. Nyt se huomenna on.
Postilaatikon olemme juuri saamassa, ehkä tänään. Posti tulee uuteen laatikkoon nopeammin kuin mihinkään entisistä numeroista, jotka kyllä vielä nekin toimivat, mutta parasta on hävittää entiset. Uusi osoitteemme on S.L.P. 1263 Morogoro Tanzania.
Puhelinkin on tulossa. Ensin meille sanottiin numeroksi 2966. Mutta eihän se tietenkään ole. Eivät he puhelinlaitoksella olleet ajatelleet, että soittaisimme ulkomaan puheluja. Kun se tuli myöhemmin esille, piti linjaa muuttaa. Me taas emme tajunneet, että sellainen olisi pitänyt ilmoittaa. Talon omistaja mama Magere kertoi meille, että linja on aivan kunnossa ei mitään ongelmia. Kun aikamme odotimme, lopulta Veikko meni itse katsomaan puhelinlaitokselle. Siellä tuli esille, että mama ei ollut maksanut maksuja. Emme olisi hänen lupauksillaan ikinä saaneet puhelinta. Nyt se on jo tulossa, ja numeromme voi olla Suomesta soitettaessa esim. 00255564712. Jokainen voi tietysti valita ensimmäiset numerot sen mukaan, mitä yhtiötä haluaa kannattaa.
Eilen kävi mies katsomassa, viime viikolla pari miestä ja yksi kerran niin, että emme olleet kotona. Silloin hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla sisälle, vaikka apulainen oli paikalla. Näitä koiria pelätään. Apulainen ei huomannut laittaa niitä kiinni. Just tällaisiin asioihin täällä asiat kaatuvat. Näin kirjoitin silloin, koska en vielä tiennyt, miten isäntäkoira Valtsu saattoi suhtautua vieraisiin. Siitä kerron myöhemmin.
Olemme saaneet toisen auton, ainakin toistaiseksi. Veikon ei tarvitse enää pyöräillä kuumuudessa. Auton saaminen tietysti lisäsi työtä, koska ei tarvitse sovitella menoja ja ottaa toista huomioon.
Olemme saaneet myös radiopuhelimen. Pitkät putket odottavat pihassa, että joku nostaisi ne pystyyn ja panisi antennit paikoilleen. Nyt ne ovat lojuneet siinä viikon, kunhan vielä pari, niin ehkä sitten saamme yhteyden niihin suomalaisiin työtovereihimme, joilla ei ole puhelinta.
Sähköpostin hakupaperit on tilattu Nairobista MAF:in kautta. Kaikki järjestyy aikanaan ja kun järjestyy, meillä on niin paljon yhteydenottomahdollisuuksia, ettei ikinä elämässä ennen: posti, puhelin, radiopuhelin, sähköposti, puhumattakaan viesteistä, jotka kulkevat aivoista aivoihin ilman minkäänlaisia härveleitä. Tätä viimeksi mainittua olen viime aikoina paljon käyttänyt. Toivottavasti olette saaneet viestini, näin kirjoitan.
Veroasioita on yritetty hoitaa eteenpäin. Nyt maksamme veroa sekä Suomeen että Tansaniaan. Lisäksi auton käytöstä tulee vähän väliä maksumääräyksiä. Täällä on sellainen systeemi, että kun poliisi pysäyttää autoilijan ja jos tällä ei ole kaikkia tarvittavia maksulappuja ikkunassaan, auto jää siihen ja sen saa lunastaa sitten joskus, kun on tarpeeksi rahaa lunastamiseen. Veikko jäi polkupyörästäänkin (vanha rämä) kiinni. Pyörässä pitää olla tieverolappu tai mikä lie. Tiesimme sen, mutta unohdimme. Autosta oli ollut niin paljon huolta.
Tänään kuulin uudesta maksumääräyksestä. Menin heti etsimään poliisilaitosta, mutta en uskaltanut mennä sisään. Sydän alkoi hakata niin vimmatusti, että polvet melkein pettivät ja aivoissa alkoi sumeta. Lähdin pois ja päätin, että se on Veikon homma. Poliisit saattavat olla valtavan ylimielisiä. Semmoisen edessä menen aivan lukkoon, enkä ymmärrä sitten enää sitäkään vähää, mitä normaalisti. Kun Veikko tulee kynän teroituksesta kotiin, häntä odottaa tämä kurja tehtävä.
Kuvassa on vasemmalta lukien pihan siisteydestä ja puutarhan kunnosta huolehtiva Dabiel Kibwana, lähin työtoverini pastori Emanuel Tengeneza, yövarija Bensonn Kiwete ja hänen vaimonsa, apulaisemme Rose Kiwete. Syömme meillä Kilakalassa. Tarjolla on ainakin papuja, mutta miksi myös luumuhillopurkki on pöydällä.
Suomesta ystäväni Maritta kirjoittaa, että Elina, Annukka ja hän ovat tavanneet ja sanoo, että minä olin kokoontumisen keskuksena, mutta myös siksi, että tarve tavata oli suuri. ”Elinalla ja minulla oli kummallakin vähän samanlaisia tuntemuksia, kun luimme kirjettäsi. On täysin väärin, että teidän pitää taistella siellä jostain auto- tai polkupyöräveroista ja niin edelleen. Minä toivon, että sinä saisit olla todellinen siellä, että tuntisit voivasi toteuttaa itseäsi, sitä mikä sinussa on parasta.” Marittalle Eurajoen opistolla lomaltapaluu oli ollut vaikea, osittain siksi, että opiskelijatilanne oli näyttänyt huonolta. Mutta kaikesta selvitään, Maritta sanoo ja rohkaisee sanomisellaan meitä.
Suomesta lähtiessäni toiveenani oli ollut, etten sotkeutuisi töihin kovin pahasti, sopivasti vain. Ja nyt jo olen sotkeutunut pahasti. Luulen, että lähdin pakoon Rauman töiden hulinaa tai paremminkin Suomen, mutta ei niistä missään näytä pääsevän irti. Kai se on sitten sitä niin sanottua elämää. Nyt kiirehdin torille, sitten kouluun, sitten seminaarille ja sitten onkin jo ilta. Sähkö riitti tämän kirjeen kirjoittamisen ajan.
Olimme Moshissa lähettien kokouksessa. Oli kiinnostavaa ja tylsää. Ihmiset jaksavat jauhaa kauhean ihmeellisiä asioita, pitkään. Huomaan, etten ole lainkaan teoreetikko, mutta eipä ole Veikkokaan. Pitkän pinnan omistava melkein lähti kokouksesta kesken pois, mutta sitten alkoi tulla just jotain vähän kiinnostavampaa. Asuimme Uhuru Hostellissa, oli vettä ja viileyttä. Näimme kaikki lähettitoverimme, nyt tiedämme millaisia naamoja on nimien takana. Ei heitä usein näe matkojen vuoksi. Tämmöinen laaja maa.
Tämmöinen sikälikin, että sähköä ei nykyisin ole kuin silloin tällöin. Esimerkiksi nyt on, kun tätä kirjoitan. Koko ajan pelkään, milloin katkeaa, mutta toisaalta, katkeaa milloin katkeaa, elämää sekin vain. Iltaisin hiippailemme tunnelmallisesti talossamme harvojen kynttilöiden, yksi tai kaksi, varassa, sillä kynttilät ovat kaupoista loppuneet. Olen huomannut, että Veikon aivoissa välkkyy taas jonkinlainen viritys valon saamiseksi. Akku on jo otettu esiin. Seuraan kiinnostuneena, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Viime sunnuntain olin koko päivän Kilakalan Secondary Schoolissa, jossa opetan uskontoa. Minun työni on johtaa tällä alueella järjestöä, jonka nimi on UKWATA. Se on protestanttisten kirkkojen yhteenliittymä opiskelijatyössä. Tämän järjestön nimissä teen työtäni kouluissa. Siihen kuuluu siis paljon muutakin kuin opettaminen, esimerkiksi juuri sunnuntainen, varsin jättimäinen juhlassa istuminen.
Lähdin aamulla kello seitsemän eli kello yksi niin kuin swahilin ajassa sanotaan. Jumalanpalveluksen piti alkaa kello kahdeksan, alkoi kello yhdeksän. Olin liturgi, saarnasin, konfirmoin kuusi rippikoululaistani, siunasin parikymmentä uutta johtajaa UKWATA-työhön, siunasin kaikki pois lähtevät opiskelijat, jotka olivat tämän päivän sankareita. Oli suuri kulkue, koulun juhlasali, näytelmiä, lauluja, runoja, ruokaa, rahankeräystä, kuoroja taas ja näytelmiä ja puheita ja niin edelleen kunnes kello oli neljä iltapäivällä. Sen jälkeen oli vielä UKWATA:n töitä opiskelijoiden kanssa, kirjeitä, kutsuja, asioiden tarkistamisia ja niin edelleen, kunnes kello oli kuusi ja pimeys tulossa. Eihän tässä näin pitänyt käydä -mielellä kotiin.
Onneksi Veikko oli lämmittänyt saunan. Oli vihtakin, eukalyptuksesta tehty.
Äiti kyselee kirjeessään, emmekö me ollenkaan Jumalan sanaa siellä levitä. Minä en enää tiedä, miten enemmän levittäisin, mutta tosiasia on, että Morogoron luterilaisen kirkon tila on surkea. Olemme nyt sen verran päässeet sisälle, että ymmärrämme, miksi meitä niin kovasti kaivattiin tänne. Olemme uppoavassa laivassa tai ainakin aallon pohjalla ja syvällä sittenkin. Kai seurakunta tai paremmin tässä tapauksessa hiippakunta voi hukkua. Vai kestääkö Herran kirkko myrskyt? Meiltä, ajattele, meiltä kysytään neuvoja joka päivä, mistä tehdä rahaa ja kuinka toimia.
– Mitä te ulkoa tulleina näette, miten pitäisi toimia? kysytään.
Minua naurattaa, koska ole epätoivoinen. He ovat saaneet huonot ihmiset juuri tähän tehtävään. Meilläkö muka jotain neuvoja ja näkemyksiä? Kunhan nyt selviäisimme näistä jokapäiväisistä eteen tulevista tehtävistä, esimerkiksi torilla käymisestä ilman ryöstetyksi tulemista tai koulumatkoista kymmenien kilometrien päähän tai swahilinkielisistä saarnoista, oppitunneista, kirjeistä, kokouksista, keskusteluista, apulaisen neuvomisista, maksuista, tavaroiden hankkimisista, vesistä, valoista, koirista, antenneista, naapureista, matkoista kauhistuttavilla teillä, kouluun pyrkimispapereista, koulumaksuista, konferensseista, kiertokirjeistä, laskutuksesta, varkauksista, malarioista…
17.11.1997 Herra olkoon teidän kanssanne, kuului radiosta eikä sitten muuta, paitsi rätinää. Se jumalanpalvelus jäi lyhyeksi, mutta oleellisin tuli kuulluksi. Ei tainnut pappi tietää, miten tärkeään saumaan ja miten kauas se toivotus kantoi. Otin sanasta oman osani ja olin tyytyväinen sen sunnuntain jumalanpalvelukseen.
Professori Simo Knuuttila sanoi Helsingin Sanomissa, miten kiihkouskovaisten voihkiminen ja kielillä sopertelu on keskivertomaallikolle kiusallista katsottavaa.
– Kyllä, näin on, vastaan täältä Morogorosta.
Olin luokassa ensin alkuun todella hämilläni kaiken sen mekkalan keskellä, joka täällä syntyi heti rukouskehotuksen jälkeen. Pelkäsin oppilaiden riehaantuvan ja menevän täysin sekaisin. En voinut kuin hiljaa mielessäni huutaa Jumalalle, että hän lopettaisi sen mylläkän. Jumala armahti minua ja luokka hiljeni heti rukouksen jälkeen. Vähitellen opin, että meteli on hallittua. Minun individuaali suomalainen sydämeni rauhoittui kuuntelemaan afrikkalaista rukousta ja varsinkin sen intensiteettiä. Mutta itseäni en pysty muuttamaan. Siinäpä sitten nökötän rukouksessa supisuomalaisena pää alaspäin, kädet alhaalla, ristissä toki, mutta eivät ne kohoa eivätkä tanssi jalat. Silmätkin pysyvät juuri silloin auki, kun ne erityisesti käsketään sulkea.
– Missä kirkossa rukoilet? kysytään täällä, kun halutaan tietää, mihin kirkkokuntaan juuri tavattu henkilö kuuluu.
Kysymys on aivan luonnollinen. Kukaan ei hämmenny siitä mitenkään, rukous on niin yhteisöllinen tapahtuma. Todella monet opiskelijat pystyvät rukoilemaan ääneen, mutta on niitäkin, joille se on ylivoimainen tehtävä. Toivon, etten suomalaisuudessani tai muuten mieleni jähmeydessä hävittäisi nuorten palavuutta rukoukseen.
Swahilin kieleen tottuu, ei enää hävetä puhua väärin. Puhuu mitä puhuu ja ihmiset saavat selvän tai sitten eivät. Ei se niin vaarallista ole. Tämä on oikeastaan hyvin suvaitseva yhteiskunta. Virheet sallitaan, samoin saamattomuus ja tapahtumattomuus. Vaatimukset ovat minussa omassa itsessäni ja suomalaisessa ajattelutavassani. Pitää muuttaa itseään niin pääsee vähän helpommalla. Siis siinä tapauksessa, jos alkaa tuntua raskaalta.
Veikko on alkanut leikata ruusuja. Ne ovat kasvaneet pitkiksi kuin sadan vuoden unen jälkeen. Pakko leikata, vaikka se tekeekin kipeää.
***
Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi minulle.