40. Tunnemyllerrys kristilliseen viitekehykseen kahlittujen nuorten elämässä

Syyskesällä 1965 ennen armeijaa Veikko kirjoittaa, miten ”kesän pituus on oikeastaan sen lyhyyttä”. Ajatukset eivät ole työssä, vaan karkailevat Karkun suuntaan. Häntä vaivaavat ikävän ajatukset erityisesti iltaisin ja sunnuntaisin, mutta ”kohta lennetään. Olen parin kuukauden kuluttua metsän nopein eläin. Ja vuoden kuluttua opiskelen jossakin laitoksessa tai en opiskele. Kaikki nähdään aikanaan”.
                      Minun syyskuun kirjeeni on ahdistuneempi. Pitäisi alkaa kunnolla opiskella kansankorkeakoulun kurssia, ja silti olen lähtenyt Helsinkiin. Sieltä on vielä tarkoitus mennä kotiin töitä paiskimaan. Olemme nähneet edellisellä viikolla niin, että siinä on ollut muitakin opistolla asuvia. Kysyn, miksi Veikko oli hiljaa, vain katsoi ja katsoi kaikkia läsnäolevia kuin olisi läpi sydämen katsonut. Läsnäolijat puolestaan olivat laskeneet Veikon sanojen määrän. Niitä oli kahdeksan.
                      Kirjoitan harmistuneena: ”Ilta oli ihan nolo. Olimme kaikki aivan eri aaltopituuksilla.” Yksi mukana olleista oli vain nauranut, kun Veikko oli ehdottanut laulamista. Ilta oli päättynyt osallistujien kesken pieneen sanaharkkaan uskonkysymyksistä.
                      Olen lähtenyt tuulettumaan pääkaupunkiin. Kerron Veikolle, miten tutustun Helsinkiin, käyn tuomiokirkossa, poikkean Ateneumiin, kaipaan kirkkoon ja menen viereen osuneeseen Suvilahden kappeliin, jossa puhuu A. Kuortti, käyn Vuokon kanssa Linnanmäellä. Kiepun kaikissa laitteissa. Kadulla tapaan egyptiläisen miehen, joka pyytää minua kanssaan kotimaahansa. Olen hyvin hämmentynyt, kieltäydyn. Veikolle kerron, etten ihmettele, vaikka suomalaiset tytöt haksahtaisivat etelämaalaisiin. Miehestä on huokunut outoa lämpöä ja kiehtovuutta.  
                      Kirjeestä löydän ilahduttavan asian, jota olemme miettineet näitä artikkeleita kirjoittaessani. Milloin Veikko kävi meillä Vesamäessä ensimmäisen kerran? Kumpikaan ei ole muistanut. Nyt tiedän.
                      Veikko on käynyt esittäytymässä vanhemmilleni elokuun viimeisenä päivänä 1965. Olemme kirjeseurustelleet siihen mennessä kolme kuukautta ja nähneet kuutisen kertaa pikaisesti.
                      Suunnittelemme matkaa Keski-Suomeen. Myös Veikon vanhemmilla on suunnitteilla auton käyttöä samaksi päiväksi, mutta kun äiti kuulee Veikon huokauksen, hän alkaa selvitellä asiaa, ja niin Veikko saa kärryn ”oikein mieluusti”. Luultavasti meidän Keski-Suomemme oli Toijala, jonne asti pääsimme. Se oli paikka, jossa ei olisi ketään tuttua. Saisimme olla rauhassa.
                      Toijalan matka jännitti Veikkoa niin, että hän oksensi kadulle ruokailun jälkeen. On myös ollut epäonnistuneita tapaamisyrityksiä. Olen ollut työssä silloin kun muut juhlivat ja Veikon on pitänyt jostakin syytä lähteä heti juhlan jälkeen pois. Ehkä hänellä on ollut mukana kyytiläisiä, jotka ovat kiirehtäneet navetta-askareilleen tai muuhun.
                       Näkemättömyys on hämmästyttänyt minua, mutta ”en sentään juuri ja juuri itkenyt”. Olemme viettäneet yhdessä yhden paheksutun kesäisen iltahetken, rinnakkain istutun yön pari tuntia puun rungolla, kahden rankan työpäivän välillä. Ympärillä olevat ihmiset ovat kuitenkin herkutelleet suhteellamme niin, että muuta mahdollisuutta ei näytä olevan kuin jatkaa. Jossakin vaiheessa Aini-emäntä kysyy minulta keittiöllä, että jaksanko kaiken tuon pistelyn ja härnäämisen vai pitäisikö siihen puuttua. Sanon jaksavani.
                      ”Suhteet vanhempiin ovat hyvät, mutta etäiset”, Veikko kirjoittaa. Ei ole ollut kotihartauksiakaan enää. Joskus niitä yritettiin, toivottiin kovasti, että siitä syntyisi traditio. Hartaudet loppuivat nopeasti, sillä kun nuoremmat lapset eivät osanneet jotain virttä tai laulua, he alkoivat mököttää. Uskonnollisista asioista ei puhuta, vain maataloudesta, Veikko valittaa.
                      Parasta on kuitenkin näyttää mies vanhemmilleni. Menemme lapsuuskotiini niin myöhään illasta, että äiti ja isä ovat makuulla pirtissä, jonka oven avaamme ilman koputuksia niin kuin tapa on. Isä kertoi myöhemmin, että hän katseli sieltä sängyn pohjilta, miten meidän talomme matalasta ovesta astui miestä oven täydeltä ja kun mies oli päässyt sisäpuolelle, häntä oli riittänyt kattoon asti.
                      Kirjeessäni kerron Veikolle, että hän on puhunut niin hiljaa, ettei isä ole kuullut paljon mitään, jotain kuitenkin, koska on ollut hiljaista, mutta jos olisi ollut hiukankin melua, mitään ei olisi ottanut selvää. Nyt sitten koko Illo tietää, että minua on käynyt katsomassa mies.
                      Äiti kysyy, mitä pitää vastata kyseleville ihmisille. Minä sanon, että suoraan vaan, että nimi on Veikko Aro-Heinilä ja että on entinen korkeakoululainen. Äiti on kovasti tohkeissaan. Veikossa ei ole hänen mielestään mitään moittimista. ”On komea kumminkin.” Lopullisesti Veikko on sulattanut äidin sydämen ehdottamalla Siionin Kanteleen laulujen laulamista.
                      Olen saanut Veikolta syntymäpäivälahjaksi kirjeessä kultaisen ristin. Hän kirjoittaa minulle ”pienen, vaatimattoman syntymäpäiväpuheen. Parhaimmat onnittelut 31.8.65 johdosta tai totuudenmukaisemmin Sydämelliset onnittelut. Ostin Sulle tuon ristin siksi, että se muistuttaisi Sinua Jumalan suuresta rakkaudesta Pojassansa Jeesuksessa Kristuksessa. Se muistuttakoon Sinua, että Kristuksen veri on vuotanut juuri puolestasi syntiesi sovitukseksi. Vaikka mitä tapahtuisi, tuen sinua, Irja, kaikissa elämäsi vaiheissa. Haluan tukea Sinua myös kilvoittelussa kohti päämäärää, iäistä elämää, jos Jumala meille sen armon suo. Jumalan huomaan saat jättäytyä koko elämäsi ajaksi. Hän Sinua ohjatkoon kilvoittelussa. Kilvoittele siksi, että olet Jumalan lapsi, kalliisti ostettu, kutsuttu palvelijaksi. Älä kilvoittele siksi, että olisit Jumalan lapsi vaan niin kuin jo sanoin, koska olet Hänen omansa. Herra Jumala, taivaan ja maan Luoja ja Poika Jeesus Kristus sekä Pyhä Henki olkoon nyt ja aina kanssasi, Irja.” Kannan ristiä kaulassani, vaikka se kutittaa ja tekee kaulan punaiseksi, araksi. En tiedä vielä mitään allergioista.
                      Odotan kärsimättömästi, että johtaja Kymäläinen kutsuisi puheilleen ja tekisimme opiskelusuunnitelman. Haluaisin myös päästä näkemään Veikon perhettä, mutta en vielä kehtaa, rohkene. Kerron Veikolle myös, että kirjeitä alkaisi tulla harvakseltaan, vaikka ikävä olisi kova. Haluan keskittyä töihini ja lukemiseen.
                      Syyskuun loppupuolella kirjoittamani kirje ilahduttaa minua. Kerron, miten olen tullut läheisemmäksi vanhempieni kanssa. ”Olen huomannut, että minun alkaa tulla heitä ikävä. Minun on paljon parantunut välini vanhempieni kanssa sen jälkeen, kun kerroin enemmän Sinusta heille. Meillä on nykyään paljon yhteistä puhuttavaa, aremmistakin asioista, ja uskonnollisista, niistä on kylläkin ollut aina.”
                      Saan kuulla, että Veikko tuo pikkusisarensa, Leilan, opiskelemaan Karkkuun. Kun Veikko käy myöhemmin opistolla, hän ei käy katsomassa sisartaan. Leila käy puhumassa siitä, hän on harmissaan. Opin tuntemaan Leilan, sillä hän käy tämän jälkeen keittiöllä tämän tästä ja utelee suhteestamme. Kerron Veikolle kirjeessä, että Leila on sanonut veljensä menevän naimisiin heti armeijan jälkeen! Hänen äitinsä oli kuulemma kysynyt ja saanut tietää.
                      Minä tykitän Veikolle kirjeessäni, että tervemenoa vaan naimisiin, voihan hän mennä, jos löytää jonkun kivan tytön! Minä olen Minna Canthini ja Maila Talvioni lukenut, tiedän kyllä, millaista se olisi. Leilan raumanmurteisen puhetulvan kautta opin ymmärtämään, että Eurajoki on lähellä Raumaa. Ihmettelen, miten en ole huomannut murretta Veikon puheesta ja sitten huomaan, että miten olisinkaan. Veikko puhuu niin vähän. Lupaan kuitenkin olla Vammalassa sunnuntaina kello 9.35 ennen Veikon armeijaan menoa. Sieltä hän voi minut napata, jos haluaa.
                      Opistolla kukaan ei usko, että onnistun työ/opiskelu-urakassani, en itsekään, koska kokeita on usein juuri tapaamispäiviemme jälkeisinä päivinä. Vakuutan, että luen lauantai-iltana ja menen sitten maanantaina kokeisiin.
                      Kerron Veikolle lokakuussa 1965, että olen haaveillut ostaa lehmienkarvanleikkuukoneen itselleni. Olen suunnitellut, että kävisin ihmisten navetoissa käyttämässä konettani. Totean, että olisinkin tehnyt sellaista, jos en olisi johkaantunut opistolle. Pidän lehmistä siitä huolimatta, että lehmä astui kipeästi jalalleni ja kerran puski päin kongin aitaa niin, että äiti pelästyi todella paljon. Olin silloin vielä aivan pieni. Kyseessä oli juuri poikinut lehmä, joka arasteli utareitaan. 
                      Nälvintä opistolla jatkuu, huhuja levitellään, me olemme muka suudelleet kiihkeästi kahden aikaan yöllä. Leila julistaa suureen ääneen kaikille Vekan matkoista Karkkuun. Yksinäisyys vaivaa minua, sillä nousen keittiölle viiden aikaan, olen siellä yksin, muut tulevat myöhemmin ja silloin on kiireinen työaika, ei voida varsinaisesti mitään seurustella. Iltapäivällä olen yksin ja opiskelen. Kun taas illalla laitan iltateen, olen yksin. Ikävä vaivaa, ja vaikka ei mielestäni saisi sanoa, sanon kirjeen lopussa kaipaavani Veikkoa.
                      Kaipaamme myös suunnattomasti Herran pyhälle ehtoolliselle yhdessä pääsemistä. Olisi ihanaa polvistua Veikon kanssa saman ehtoollispöydän ääreen. En tietenkään pääse. Lopulta saamme yhteisen vapaapäivän, jolloin menemme ensin Yläneen kirkkoon ja sieltä yhteisen opistokaverin luo. Hänen kodistaan lähdemme Eurajoelle, minä ensimmäisen kerran ja sieltä vielä Karkkuun. Olen suunnitellut lukevani illalla vielä tentteihin, jotka olisivat seuraavana päivänä, maanantaina.
                      Käynnin jälkeen minusta ei ole puhuttu mitään Veikon kotona, oli kai ollut niin luontevaa se, Veikko kirjoittaa ja lisää: ”Täytyy sanoa, ettei meidän väellä koskaan ole mitään mielipiteitä, joita tuotaisiin pontevasti esille ja yritettäisiin saada muiden kannatus.” Siitä on mainittu, että olen ollut Laimin koulukirjoista kiinnostunut. Veikko lopettaa pohdinnan: ”Laimi on äitin lellivauva, hän on kovasti kiinni äidissä.”
                      Olin nähnyt Veikon edellisessä tapaamisessa loistavalla tuulella, sellaisena etten koskaan ennen. Se antoi toivoa tälle kotikäyntivisiitille, ehkä sanaton mies osaisi kuitenkin puhua. Keskustelu oli vaivalloista. Todella vaivalloista. Katselin ja ihastelin keittiössä olevan modernin pyykkikoneen ja kuivaajan, yritin kysellä Laimin ja Vesan koulu-uutisia ja hätäpäissäni pyysin saada katsella vaikka Laimin kirjoja. Se on ollut outoa. Minä itse en pitänyt sitä sinä, vaan ihan tavallisena, semmoisena, mitä kotona tehtiin. Samalla näin, että Laimi osasi piirtää hienosti. Rohkaisin häntä jatkamaan. Veikko oli vaiti koko ajan. Matkalla ja Mirja-ystävän luona keskustelu oli sujunut.
                      Opiston opettajat ovat suhtautuneet kirjeenvaihtooni Veikon kanssa myönteisesti. Olen kertonut heille retkestämme Yläneelle ja Veikon kotiin. Kellään ei ole näin ollen mitään arvelemista siitä. Edes kotitalousopettaja Annikki Hemmo ei ole sanonut mitään niin kuin aiemmin. Hän on vain katsonut pitkään ja nauranut. Joskus aiemmin hän sanoi, että ”mitä sinä semmoisen kanssa… voisit saada paljon paremman… sivistyneestä perheestä.”
                      Johtaja on iskenyt silmää, samoin muutkin opettajat hymyilleet ja kannustaneet. Maisteri Huvinen oli kehaissut meitä jo kesällä. Tällaiset tuen ilmaisut ovat olleet minulle tarpeellisia, koska nälvintä oli rankkaa keittiöllä ja koska en tiennyt, mitä pitäisi tehdä, miten olla. Halusin opiskella. Kokeet ovat olleet mielestäni vaikeita. Vika on minussa, olen vain nukkunut kirjojen ääressä. Opintokirjasta katson, että olen kuitenkin menestynyt hyvin. Iloitsen kovasti myös opettajien muuttuneesta suhtautumisesta. He kannustavat nyt minua.
                      Valitan Veikolle sitä, että olen menettänyt intohimoni uskonnollisiin pohdiskeluihin. Tiedän, että jos kysyn jotakin uskoon liittyvää, saan aina saman vastauksen, jonka olen kuullut jo monta kertaa. Epäilen, että olen vain nimikristitty. Ja kuitenkin, aina johtaja Kymäläisen uskontotunnilla tunnen liiteleväni jossakin kaukana ihanuudessa, unta kaikki, koko tunti, on kuin sielu erkanisi ruumiista. On hyvä olla. Tunnen olevani pieni tomuhiukkanen maailmankaikkeudessa. Ja sitten kesken kaiken hienon soi armoton kello. Uskontotunnit kuluvat aivan liian nopeasti. Maisteri Huvisen tunnit sitä vastoin nukuttavat minua armottomasti.
                      Marraskuussa 1965 kirjoitan ”Rakas Veikko”. Veikko on tehnyt muistiinpanoja kirjeeni reunaan ranskalaisin viivoin: ”kihlaus, pidemmälle, käyntieni tiheys, kainous”. Oi mikä sana: ”kainous”. Sen sanan myötä humpsahtaa heti siihen tunteeseen, mikä oli totta silloin. Minä tuijotan vapaa-aikana ikkunaa ja toivon, että harmaa Volkkari tulisi pihaan ja samaan aikaan en toivo sen tulevan.                                       
                      En halua yllätyksellisiä tulemisia, sillä voin joutua noloon tilanteeseen tai voin olla töissä. Olisi hienoa, että pyhinä Veikko tulisi meille muun väen joukkoon, mutta toisaalta se voisi olla kovin vaivaannuttavaa. Opistolla taas on vaivaannuttavaa, kun Leila kailottaa kaikille suunnitelmistamme. Hän tietää milloin menisimme kihloihin, mutta hän ei tiedä, olemmeko suudelleet ja se kismittää häntä kovin. Hän haluaisi tietää, millaiselta se tuntuu.
                      Minua kiusataan erittäin paljon Veikosta. Kysellään, joko olette menneet pidemmälle ja kuinkas sitten käy, jos lapsia syntyy. Joskus kiusoittelu käy yli voimieni, itku pusertuu väkisin esille, vaikka yritän näytellä reipasta. Pakenen perunoita pesemään. Aini tulee hetken kuluttua sinne perässäni ja kysyy, että kestänkö tosiaan vai puuttuisiko hän kiusaamiseen. Sanon pärjääväni, koska en halua menettää ystäviäni, joiden kanssa pitää tehdä työ ja viettää vapaa-aika. He eivät tunnu käsittävän, että Veikko ja minä vaadimme toisiltamme ”kunnolla käyttäytymistä” niin kuin sanon kirjeessäni.
                      Kerran Veikko on laittanut kortin loppuun sanan ”Alokkaasi”. Näin ei saa tehdä, julistan. Kaikki lukevat kortit, ensin opettajat, sitten keittiöhenkilökunta. Kirjeeseen saa laittaa. Selitän Veikolle: ”Ensinnäkin olen ujo, ihan kamalan ujo, ainakin näissä asioissa. Tämä kainouskin on kai kotoa perittyä. Mua hävettää ihan kamalasti, kun joku mun tähteni viitsii tulla ja esim. ajaa monta sataa kilometriä mun vuokseni. Ja jos esim. sinä tulet meille, vaikka tänne opistolle, mua hävettää, kun kaikki katsoo ja puhuu ja jos ei puhu niin ainakin ajattelee, että lapset nyt leikkii aikuista ja rakkautta.”
                      Myöhemmin jatkan: ”En mä sua häpeä, älä luulekaan, vaan sitä, että mä olen sun kaverisi ja olen kai rakastunut. Mulla on näet melko jyrkät mielipiteet näistä rakkausasioista.” Silti minulla on unelmani: ”Minä tiedän, että sinä haluaisit ja sinä tiedät, että minä haluaisin olla sinun lähelläsi aina, kuunnella sinun sydämesi sykettä, painaa pää sinun rintaasi vasten ja sinä silittäisit minun päätäni.”
                      Tämä on haaveeni, mutta minun täytyy olla haaveitani jyrkempi opistoympäristön ja saamani kasvatuksen vuoksi. Periaatteen ja unelmien välillä on ristiriita. Kiroan kasvatustani, josta olen saanut niin ankarat moraaliset ohjenuorat. ”Pitää olla kuin puujumala.” Väitän olevani melko sulkeutunut luonne. Elän voimakkaasti sisälläni ja tiedän, että jos Veikolla ei olisi niin korkeat moraaliset periaatteet, olisin jo langennut syntiin, kirjoitan.
                      ”Mulle kävi kesällä niin, että mulle oli juuri kamalasti sut haukuttu, minä tiesin, ettei mikään ollut totta, mutta mieliala meni matalaksi. Sitten sain sulta kirjeen ja siinä oli kovin tunteet korkealla. No, minä sitten vaan liimasin sen kiinni, eikä sitten sulle tahtonut olla mitään kirjoitettavaa.” Työkaverit vaativat, että meidän pitäisi lopettaa ja minun pitäisi palauttaa saamani koru.
                      Olen edellisellä lomalla hoitanut veljieni lapsia ja tykännyt heistä, noussut yöllä ihan iloiten syöttämään pienimmänkin tuttipullosta. Olen siinä hoitaessani tajunnut, että minulla ei ole pienintäkään halua omiin lapsiin nyt, sen aika olisi paljon myöhemmin, opiskelujen jälkeen. Toppuuttelen Veikon tulemisia ja muut ihmettelevät, miten Veikko lainkaan kestää minun kanssani, eikö se jo lopeta, kyllä sen pitäisi. Ei kukaan mies tuollaista kieltämistä kestä. Olen sunnuntaisinkin töissä, opiskelen samalla, kotiin pitää ehtiä, vanhemmat tuntuvat kaipaavan, luettelen haasteitani.
                      Viikolla minulla on ollut kahdet tentit. Haluan myös osallistua oppilaskunnan toimintaan. Teen todella ison vaalimainoksen. Sen tekeminen vei aikaa, mutta kyllä sitä sitten kehuttiin. Ruokasali on siivottu perusteellisesti. Olemme käyneet tyttöjen kanssa katsomassa Kleopatraa Tampereella. Lättähattu kulki opiston ja järven välistä, ei tarvinnut kuin kipaista parin kilometrin päähän asemalle ja näin Tampere elokuvineen oli mahdollista tavoittaa. Tuomitsen elokuvat rankasti. Ajan tuhlausta.
                      Selkä vaivaa (onneksi on ne luulliset liivit). Se on koko ajan kipeä, polttaa, mutta puren vaan hammasta ja olen iloisen näköinen, vakuutan Veikolle. Kerron myös, että jos hän tulisi yllättäen, ensin suututtaisi ja pelottaisi kamalasti, kun näkisi Volkkarin. Sydän lakkaisi lyömästä. Menisin pakoon, pelkäisin tavata häntä ja vasta vähitellen alkaisin tottua ajatukseen, että hän on siinä minun vuokseni. Vasta tämä jälkeen olisin valmis vastaanottamaan hänet ”kaikki tunteeni voittaneena, tyynenä ja rauhallisena”. ”Kun tiedän etukäteen koska tulet, voin valmistautua siihen ajatukseen ja on kiva ottaa sut sitten vastaan.”
                      Elämme hirveässä ristiriidassa. Emme voi koskettaa toisiamme, halata ei voi, ei ainakaan julkisesti, koska meillä on periaatteet, varsinkin Veikolla. Erään tapaamisen jälkeen rohkenen kirjoittaa hänelle: ”Mikään ei ole mieltäni sen enempää lämmittänyt kuin hellä pieni taputus. Lähelläolo riittää, riittää pitkäksi aikaa.” Oloni on ollut ihana, ei sellainen kuin olisi sydän revitty rinnasta, vaan onnellinen.
                      Veikko on kirjoittanut yhteen kirjeeseen, että antaisi ensin Jumalalle ja vasta sitten lapsilleen. Minusta häneltä ei jäisi mitään mukuloille annettavaa, koska hän antaisi kaiken Jumalalle. Tunnen Veikon, hän antaisi kaiken lähimmäisilleen ja siksi intän hänelle: ”Eikö pitäisi antaa molemmille, Jumalalle ja penskoille yhtaikaa niin, ettei kumpikaan kärsisi.”
                      Keskustelemme tästä nyt hääpäivänämme 2.6.2020. Tivaan Veikolta yhtä sanaa: mitä antaisit ensin Jumalalle? Minkä kaiken? Mitä?
                      Veikko vastaa: ”Siihen ei ole sanaa, koska koko asia on niin laaja, ettei sitä voi sanoittaa yhdellä sanalla.”
                      Huomaan, että olemme isossa kipukohdassa. Jään kuuntelemaan.
                      ”Silloin sanottiin: ensin kaikki Jumalalle.”
                      Huomaan, että puuttunut sana on kaikki. Kaikki Jumalalle. Kaikki Jeesukselle, aamut ja päivät ja yöt.
                      ”Nyky-ymmärryksellä”, Veikko jatkaa, ”läheinen, se rakas, se on kaikkein tärkein. Hänen kanssaan etsitään yhdessä elämää, jonka taustavoimana on Jumalan johdatus. Kysymys on saman ajatuksen tavoittelusta siinä aiemmassakin.”
                      Tämä kuulostaa siltä, miten minä nuorena ajattelin, mutta Veikolla onkin toisenlainen tausta. Hän joutuu suorastaan tunnekuohun valtaan, kun yrittää selittää minulle, mitä rukoilevaiskehys merkitsi hänelle tuolloin.
                      ”On kysymys kulttuurin mukaisesta harhasta, jos Jumala on ensin ja sitten vasta muut. Tätä sanontaa ei voi konkretisoida. Sen täytyy mennä päinvastoin. Läheiset ihmiset ja elämä heidän kanssaan ovat kaikkein tärkeintä, ja jos elämänkatsomuksessa otetaan Jumala huomioon, silloin voidaan ajatella, että Jumala johdattaa tätä systeemiä.”
                      ”Herätyskristillisyyden viidakossa on viljelty sanoja, jotka olivat käsittämättömiä kuormia ja joita sälytettiin ihmisen päälle, vaivaksi ihmiselle. Toinen oli synnintunto. Asiasisältö, sanataakka, laitettiin nuoren ihmisen kannettavaksi. Haluttiin hyvää, jonka voi ymmärtää vain siitä viitekehyksestä käsin. ’Jumalalle ensin’ -käsitteeseen sisällytettiin raamatunluku, kirkossa käynti, hyvien asioiden tekeminen, mutta nekin piti tehdä salassa niin, että oikea käsi ei tiennyt, mitä vasen tekee. Nämä jätettiin jotenkin kuin möröksi, jota piti koko ajan muistaa. Omien lahjojen väheksyminen oli kauheaa väkivaltaa, ei saanut tuoda esille mitä osasi, piti odottaa, että joku huomaa. Herkuistakin piti ottaa aina pienin.”
                      ”Nyky-ymmärryksen mukaan sanat ”Jumala ensin” on saatanallinen kuorma, jolla haluttiin suojella ja varjella nuorten ihmisten elämän suistumista pois kristillisyyden ihanneraiteilta. Tarkoitus oli suojella ja varjella. Se oli täysabstrakti sanonta, ei ollut käytännön sovellusta, ei kerrottu, mitä se tarkoittaa. Samoin kuorma siitä, että pyydettiin lisää synnintuntoa nuorelta mieheltä, joka eli viatonta ja kaunista elämää”, Veikko lopettaa.
                      Nykytiedon mukaan samaisen miehen olisi pitänyt saada esitellä osaamistaan päästäkseen elämässään eteenpäin, mutta hän ei päässyt edes ammattikouluun. Minua surettaa tämä nuori mies niin, että kyynelet pursuvat ensin mieleen ja lopulta silmiin, kun kuuntelen ja kirjoitan muistiin hänen pohdintaansa. Annan itkun tulla.
                                           

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
             

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti