18. Puute oli kova

Vesamäen pirtti on ollut kotini pidempään kuin mikään muu koti sen jälkeen. Kun mietin lapsuuskotini yksinkertaisia kalusteita, piironkia ja senkkiä pirtissä, sänkyjä, joista toinen oli pienempi kuin toinen, jotta isompi voitiin nostaa pienemmän päälle, pirtin pöytää ja penkkejä, kahta pientä lamppua katossa, kolmea mattoa lattiassa, keittiön tavaroita, syviä lautasia, joita käytetiin aina, koska muita ei ollut, lusikoita, paria kattilaa, paistinpannua tai yksinkertaisia ihmis- tai hevoskäyttöisiä ulkotyökaluja, mieleni täyttää haikeus. Se ei ole kaipuuta lapsuuden kultaisiin aikoihin, ei sinne päinkään, vaan se on surua kaikesta siitä, missä vanhempani joutuivat elämään: yhdeksän lasta ja peltoa viisi ha, kolme lehmää, hevonen, yksi kuttu, muutama kana.
                      Puute oli kova. Muistan puheet erilaisista maksuista, joihin yritettiin löytää rahaa. Olin niistä vanhempieni kanssa huolestunut. Yhden kerran näin isälläni ison setelin rahapussissa. Mielikuvassani hän ottaa sitä pois lompakosta ja näyttää minulle. ”Kattos, kuinka suuri raha”, hän sanoo. Saan pidellä sitä varovaisesti. Raha on tosiaan kooltaan ja arvoltaan iso. Nyt se pitää antaa pois meiltä, meidän kodista. Minua itkettää. Iso seteli olisi ollut turva.
                      Muistan olkipatjat, joihin vaihdettiin oljet myöhäissyksyllä. Patjat pullottivat aluksi korkeina. Niiltä kierähti helposti alas, jos ei kaivanut itselleen koloa. Vuoden mittaan pitkät oljet hiutuivat niin, että lopulta olkimuhje oli reunoilla ja patjana pelkkä suojuskangas. Patjojen täyttäminen oli ”poikain työ”. Se tehtiin ulkona tai suulissa. Minä ompelin patjat umpeen sisällä, ainakin Aulin ja minun.
                      Miesten ja naisten työ ei ollut meillä niin kategorista kuin ehkä muualla, sillä isä leipoi ja lypsi. Voi olla, että pojat harsivat kiinni omat patjansa. Myöhemmin tuli plokkipatjat hetekoiden päälle. Hetekoita oli tasan yksi tai siis kaksi, toinen toisensa päällä.
                      Äiti teki täkit itse. Vuoden mittaan hän ompeli kangastilkuista päällisiä ja hankki kaupasta pumpulin ja aluskankaan. Täkkipokat haettiin paikalle. Ja siitä sitten ensin levitettiin aluskangas pokiin, pumpulihahtuvat hyvin tasaisesti, tilkuista ommeltu päällyskangas niiden päälle ja sitten tikkaamaan. KÄSItyötä. Näin syntyi tilkatäkki. Käytämme edelleen äitini taiteilemia tilkatäkkejä, jos tarvitaan painavaa peittoa.
                      Vaikka oli puutetta, äiti puki meidät tytöt, Aulin ja minut, aina kauniisiin vaatteisiin, jopa niin kauniisiin, että niistä tuli moitetta naapurin lestadiolaisseuroissa. Olivat liian värikkäitä. Olivat ne, punaiset lämpimät pitkäthousutkin saimme talveksi. Niissä oli lappu edessä ja henskelit, jotka kovin mieluusti valahtivat koulussa huusin reikään. Märkänä niitä sitten litisteltiin paikoilleen.
                      Monet olivat kateellisia meidän punahilkkalakeista, jotka kuuluivat samaan asuun punaisten housujen kanssa. Lakki suojasi korvat, nauha solmittiin rusettiin leuan alle, valkoinen reunus lakin reunassa korosti kasvoja. Olimme nättejä hiippalakeissamme.
                      Myös takit, lakit, myssyt, pipot, paidat, kaikki äiti ompeli ja kutoi lapsilleen. Revontulipaidat kelpasivat vielä lapsenlapsilleni. Nese ja Heikki pitivät niitä vielä, välissä vuosia ainakin 65.
                      Äidin ompelema kellertävä kellohame, jossa oli ruskeita läpimitaltaan noin puolitoistasenttisiä pyörylöitä, oli hurmaava. Liihottelin ja pyörin pihassa, hame leimusi ympärillä. Ja sitten jokin puri. En tietenkään kertonut kenellekään, mutta kun jalka ei vain alkanut parantua, oli pakko näyttää isälle. Ei sille mitään tehty. Ehkä ampiainen vaan oli pistänyt. Parani aikanaan, mutta oli se kipeä kauan. Onneksi kuljettiin paljain jaloin. Jalka ei olisi mahtunut kenkään.
                      En lopettanut hameen hulmuttamista, en varsinkaan sitten, kun sain Turun tädeiltä mustat samettikengät, joissa oli kultainen nappi. Auli sai aina kaikki samanlaiset. Pyörimme yhdessä.
                      Kalervolta saimme Italian tuliaisina ihanat kullanväriset rintaneulat. Kalervo kertoi, että se oli gondoli ja että hän oli saanut olla sellaisessa Venetsiassa, jossa kadut olivat vettä. Emme tietenkään uskoneet moista. Veljet juksasivat meitä yhtenään. Kalervo oli ollut opintoihin kuuluvalla ulkomaanmatkalla. Minä en voinut kuvitellakaan, että voisin olla joskus vastaavanlaisella matkalla Tshekkoslovakiassa.
                      Äiti teki paitoja ja housuja myös pojille. Ne olivat kauniita, vaikka tehtiinkin vielä 1960-luvulla vanhoista vaatteista, niin kuin meille tytöillekin. Äiti ompeli vaatteeni vielä Hämeenlinnan seminaariin, kaikki muiden käyttämistä vaatteista. En osannut arvostaa sitä silloin, mutta nyt arvostan. Sitäkin mustaa leninkiä, minkä hän ompeli Sevin hautajaisiin jonkun vanhasta. Pidin sitä seminaarissa pitkän aikaa, vaikka silloin mustaa ei ollut mahdollista pitää kuin hautajaisissa. Musta hiipi vähitellen arkivaatteiden väiksi niin, että jopa lapset alkoivat käyttää mustaa.
                      Vaatteet ratkottiin ja nurja puoli käännettiin päällispuoleksi. Aloimme saada Turusta Ainon kautta myös teollisesti valmistettuja vaatteita. Niissä oli vain se vika, että ne olivat jo poissa muodista. Muodin tiesin muiden koululaisten vaatteista.
                      Minusta tuntui esimerkiksi kovin vaivalloiselta kulkea lämpimässä ja ihan hyväkuntoisessa palttoossa, joka oli vyötäröltä kireä. Miksi? Kellään muulla ei ollut sellaista – enää. Olin halunnut sellaisen pari vuotta aiemmin. Nyt olin auttamatta myöhässä. Samoin kävi saapikkaiden kanssa. Kun sain sellaiset ihanat lyhkävartiset ruskeat, kaikilla muilla oli jo valkoiset pitkävartiset, Kaijelilla kaikkein kauneimmat.
                      Vaatteeni kertoivat niin selkeästi, että meidän kotona oli puutetta. Korkeat, aikuisten hatut olivat pahimmat. Mutta niinpä vain kuljin sellaisissakin. Äidin mieltä ei saanut pahoittaa. Onneksi käytettävissä oli myös kauniita pitsikauluksia, joita käytettiin juhlamekkojen yhteydessä. Tällainen kaulus esti leningin likaantumisen kauluksen kohdalta. Se oli helpompi pestä kuin koko mekko.
                      Äidin ompelemat olivat ihan OK. Ne saattoivat näyttää kaupasta ostetuilta ja sehän oli tärkeintä. Kerran kansakoulunopettajani sanoi, että minulla on kaunis takki. Lyyhistyin koulun kuistin nurkkaan, sillä hävetti niin. Se oli äidin ompelema ja ”ei vyötärltä kirree”. Oli menossa aika, jolloin olisi pitänyt olla.   
                      Yhä edelleen säilytän paitoja, jotka äitini on ommellut pienille lapsilleni, uusista kankaista. En raaski antaa pois. Monia olen antanut ja ne ovat menneet menojaan niin kuin kuuluukin, mutta jotain on jäljellä äidin yli kahdeksankymmentä vuotta kestäneestä ompelijuudesta. Hän ompeli polkukoneellaan vielä yli yhdeksänkymppisenäkin, kun kaupasta ei löytynyt sopivia.
                      Entä isäni? Hän oli tallukasmestari ja sukkien parsija. Oikeastaan isä ja äiti tekivät tallukkaat yhdessä, mutta isä sai kunnian, koska hän teki pohjan. Äiti kutoi sukat tallukkaan sisään ja ompeli kauniit päälliset. Isä tikkasi pikilangalla tiiviit pohjat säkkikankaasta tai mitä nyt oli saatavilla, pellavaa ehkä ja ompeli sukat ja päällisen pohjaan kiinni.
                      Isän parsimus oli kaunista katseltavaa. Hän käytti reiän esille tuovaa kiristintä ja niin homma sujui. Istuimme usein pirtin pesän edessä. Silloin isällä oli parsimus kädessä. Ne hetket olivat usein ainakin lämpöisiä pesän antaman lämmön vuoksi, mutta en usko, että mitenkään idyllisiä, vaikka joku voisi niin luulla, kun isä siinä teki puhdetöitä lapsineen takkatulen äärellä.
                      Minulle nämä hetket muodostuivat kiduttavaksi tuskaksi, jos satuttiin saamaan Ainolta tai muualta omenia. Omena syötiin illalla tässä yhteisessä hetkessä. Isän tekarit kolisivat armottomasti. Ääni kävi korviini ja sai minut käsittämättömän pahan tunteen valtaan. Omenansyöntihetki, joka makuhermojen puolesta olisi voinut olla autuaallinen, oli minulle pelkkää kidutusta. Poistua ei voinut, ei voinut mennä omaan nurkkaansa tai peräti toiseen huoneeseen. Siihen aikaan ei tehty niin.                   Ei voinut kertoa omista tuntemuksistaankaan, oli vain kestettävä. Tätä kestämistä on sitten riittänyt, koska useimmiten ei voi lähteä esimerkiksi yhteisestä ruokapöydästä. Aina jokin rotisee tai kolisee korviini. Aistiyliherkkyys, saan tietää vuosikymmeniä myöhemmin. Tieto helpotti, minun mielessäni ei olekaan vikaa, ihan vaan on aisteissa – helpotti, mutta ei poistanut tuntemuksia.
                     

Aamuhartaus Yle radio 1.     4.9.19

Lapsuuteni lempilaulu puhui siitä, miten veri Jeesuksen meidät taivaaseen täältä murheiden maasta vie. Toinen, yhtä paljon laulettu laulu puhui myös Jeesuksen verestä: Vain sun veres Jeesus on turvana mulla, mä kurjana siihen nyt turvaudun. Pieninkään ihmettely ei päässyt repimään rikki luottavaista uskoani Jeesuksen veren voimaan. Kun jonkun kodin seinällä oli vielä kauniisti laakapistoin kirjottu taulu Jeesuksen veri puhdistaa sinut kaikesta synnistä, asetelma oli selkeä. Ei ollut epäilyä siitä, ettenkö olisi ollut kurja, etteikö maa olisi ollut murheinen, etteikö synti vaivaisi, teinhän kuitenkin kiellettyjä tekoja, menin naapuriin ilman lupaa ja otin salaa omasta pahvisesta pankistani rahaa nallekarkkeihin.
                      Kotini kristillinen kasvatus oli vakaata, varmaa ja vaativaakin. Laulu pojasta, joka kulki vihellellen lailla poikain toisten, ei sopinut siihen ajatteluun, puhumattakaan että olisin saanut kirjoittaa lauluvihkooni Emmasta kuutamoyössä tai viidakossa lymyävästä kobrasta, silmälasikäärmeisestä.
                      Oli selvät sävelet ja jostain syystä en kapinoinut, en osannut kapinoida. Hiukan silloin sisälläni kyllä värisi jotakin vastarintaa, kun radio piti plätätä kiinni juuri silloin, kun sinfonia alkoi soida. Sekään ei kelvannut. Sitä vastoin Siionin Kanteleen laulut saivat raikua askareita tehdessä. Oikeastaan se oli vähän vaatimuskin, se että pitäisi laulaa. Hoilasimme siis, sisareni ja minä, intomiellä ja riemuiten, minä kovempaa kuin hän, pikkusisko. Isänmaalliset laulut siis sallittiin.  Raja kulki melko selkeänä niin vuolaan virran rannalla sijaitsevasta Olavin linnasta­ – jota ei saanut laulaa – rannalle, jossa ihmiset toinen toistaan auttaen lauloivat, oi katso kaupunki Siionin, se loistaa kultaisin kunnahin.
                      Varhaisnuoruudessani 1950-luvun lopulla Illon rukoushuoneella vierailemaan tullut Huittisten pappi kysyi, olenko uskossa. Kukaan ei ollut ennen kysynyt. En ollut ajatellut sellaista. Luulin, että kaikkien kodeissa on samanlaista, että mitään varsinaista uskossaoloa ei tarvittu, kun kerran Jeesuksen veri vie meidät taivaaseen. Selvä se! Hämmennyin kysymyksestä niin, että vieläkin tunnen sitä seuranneen epämukavan tunteen. Kiemurtelin vastaukseksi, että oon kai…
                      Pari vuotta Huittisten papin kysymyksen jälkeen pääsin kauan kaipaamaani rippikouluun. Vanhemmat ajattelivat lähettää sisareni ja minut yhdessä leirille Karkun evankeliseen opistoon. Tällaiset uudet ihmeellisyydet kuin rippikoululeirit olivat juuri aloittaneet toimintansa 1960-luvun alkupuolella. Minulle ajatus leiristä oli huumaavan hieno, mutta samalla ahdistuin kovasti. Oli odotettava vielä vuosi. En pääsisi ehtoolliselle pitkään aikaan ja varsinkaan en samaan aikaan kuin muut.
                      Olin katsellut jo kauan sydän särkyneenä Punkalaitumen kirkossa ihmisiä, jotka saivat osallistua Herran pyhään pöytään ja minä en. Lasten ehtoolliselle pääsy avautui vasta sitten, kun omat lapseni olivat pieniä. Ehtoollispöydässä nuorimmainen kiskaisi tutin suustaan ja komensi pappia ainoalla osaamallaan sanalla: Anna! Ja Sisko Raitis antoi, vaikka lasten ehtoolliselle pääsy oli vasta tuloillaan. Olen siitä sinulle, Sisko, aina kiitollinen.
                      Sain olla rippikoululeirillä kaksi viikkoa yhdessä sadan muun nuoren kanssa ilman kotitöitä, ruoka pöydässä valmiina. Olin myös innostunut siitä, mitä opetettiin. Sain kokeista hyviä numeroita, jotka pantiin esille opiston ilmoitustaululle joka päivä. Opettelin kaiken ulkoa, niin silloisen Katekismuksen kuin Kristinopin ja paljon muuta. Muistin ne vuosikymmeniä.
                      Rippikoulussa ohjeenani oli laulu ”Kun nuoruuden aika on ruusuinen ja riemukas sen joka puoli, ota tiestäsi vaarin ja suunnasta sen, älä kaikista ruusuista huoli.” En ihan tunnistanut nuoruuden ruusuisuutta ja riemukkuutta, mutta kylläkin sen, että piti varoa, joissakin ruusuissa tulisi olemaan pistävät piikit.
                      Rippilahjaksi sain ihastuttavan röpelökantisen Raamatun, valkoisen, sivut ohuen ohutta rapisevaa paperia. Kun katselen sitä nyt, näen sivut alleviivattuina ja kommentoituina. Olen saanut tai ostanut sen jälkeen useita Raamattuja, mutta mikään niistä ei ole niin tarkkaan luettu kuin ensimmäinen. Vähimmälle on jäänyt Helsingin yliopistossa miekan sijasta annettu Raamattu kultakirjaimineen. Nykyisin Raamatun saa helposti esille puhelimesta. Olen siitä kiitollinen.
                      Lapsuuteni kaipaus jatkuu nykyisin eräänlaisena täyttymyksenä ehtoollispöydässä, kun jaan viiniä ja sanon: Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu. Toisinaan näen ja tunnen, miten Jeesuksen uhrikuolema, meidän edestämme annettu ja vuodatettu, tuo levon, tuo valon, tuo toivon. Siitä vuotaa virvoitusta, lohdutusta, jota sielu tarvitsee.
                      Tässä vaiheessa elämääni tiedän, että minun itseni ei tarvitse vastata uskossaolokysymyksiin, kuten lapsuuteni rukoushuoneella. Voin jättäytyä luottavaisesti Jumalan käsivarsille, turvallisesti, mitään selittämättä.
                      Samalla voin aivan täydellisesti hyväksyä sen, että joku muu tarvitsee näitä kysymyksiä, ja myös vastauksia niihin. Lähetystyövuosien aikana, jolloin näin toisenlaisia ihmisten todellisuuksia ja uskontulkintoja, ajatus selittämättömästä Jumalasta avautui aiempaa enemmän. Voin olla Jumalan sylissä kuin liikennevälineissä, joissa en itse voi tehdä mitään, vain luottaa ja toivoa, että perille
                      Laulaminen on kodissani hiljennyt. Musiikki on vaihtunut toisten tekemäksi ja tuottamaksi. Se tuo paljon iloa ja jopa ylimaallisia kokemuksia. Katselin Yle Areenasta Oulussa taltioitua messua, jossa Jukka Keskitalo vihittiin piispaksi. Kun kuoro ja seurakunta lauloivat ja rummut, jess, ne rummut! jymisivät ja muut soittimet ylistivät Jeesukselle ikuista kunniaa, kirkkautta, voimaa ja valtaa, ja jolloin koko luomakunta, taivas, maa ja meri haastettiin vastaamaan aamenta, silloin kosketuin ja tunsin jälleen: Jumala on.

Edelliset kirjoitukseni löydät tästä alla olevasta linkistä Vanhemmat artikkelit tai oikealla olevasta kohdasta Arkistot.
                   

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti