86. Muutokset jatkuvat syksyllä 1978

Olemme syyspuolessa 1978 ja havaitsemme aina vain selkeämmin, että vanhemmilleni kauan sitten tehdyt lupaukset on hyvä toteuttaa nyt, jos haluamme, että isä näkee ne. Isän kunto on heikentynyt, hän ei kuule enää kunnolla eikä muista enää kuin ennen. Hän vetäytyy hälyisessä seurassa omaan maailmaansa, hymyilee meille, silmissä on tuttu pilke, mutta hän ei jaksa kuin lyhyitä lauseita. Ja miksi jaksaisikaan, koska joudumme tuskastuneina huutamaan hänelle asiamme. Kuinka tuskallista se hänelle itselleen onkaan.
                       Olemme luvanneet hänelle, silloin runsaat kymmenen vuotta sitten, jolloin menimme kihloihin, että Veikko opiskelisi lisää. Vanhempiani arvelutti siinä hetkessä meidän aikeemme. Miten Veikko pystyisi huolehtimaan minun, alaikäisen, kuluista: opiskelusta syntyvistä veloista, mahdollisista lapsista, asumisesta ja terveydestä. Tähän kohtaan lupaus annettiin, ja nyt yhteinen ponnistus on meneillään, ollut jo vuodesta 1977. Olemme sitoutuneet siihen koko perheenä. Lapsia isän poissaolo rasittaa tietenkin, mutta he ymmärtävät.  
                      Veikolla on vakaa pyrkimys päästä pois ilta- ja viikonlopputyöstä enemmän perheen pariin. Niinpä siis eteenpäin! Hänen opiskelunsa on yhteinen ponnistuksemme. Veikko saa lähes aina kyydin Järvenpäähän Hannu Raittiilta Turusta. Se helpottaa minua, koska saan siten useimmiten auton käyttööni. Tänä syksynä 1978 Veikolla on vuorossa tutkielman teko. Hän tutkii Raision seurakunnan maallikkovastuuta. Minä opetan Kuloisten koulussa, Outi on tokalla, Esa ja Timo hoidossa.
                      Veikon vanhempien kunto on romahtanut, karja on täytynyt myydä, koska kumpikaan ei pääse enää kävelemään kunnolla. Säryt vaivaavat ankarasti niin Toivea kuin Marttia. Viimeiset voimien rippeet hupenevat vanhuuden kodin rakentamiseen ja Leenan lasten hoitoon. Heidän elämänsä on todella rankkaa. Yritämme auttaa kaikessa, mutta emme paljon voi. On meillä ne pellot sentään vuokralla. Käymme heidän luonaan usein. Matkamme suuntautuvat nykyisin useammin Eurajoelle kuin Illoon.
                      Isäni on unelmissaan nähnyt minut ehtoisana emäntänä aitan polulla. Jonakin päivänä syksyllä muistan hetken, jolloin viimeksi keskustelin isän kanssa tästä ajatuksesta ja huomaan siinä hetkessä, että sitä kohti olemme menossa huimaa vauhtia. Kunhan Veikko saa opiskelunsa tehtyä, sitten, sitten muutamme Eurajoelle. Juttelen isälle suunnitelmistamme. Hän on mielissään. Katselen hänen hymyään, kuulen lyhyet lauseet.
                      ”Jasoo”, hän sanoo. ”Paljon tulee maksoon, mutta kyllä te pärjäätte, sinulla on tuo opettajan työ, siitä sentään saa rahaa”, hän jatkaa. Hän on vanhan kansan mies, jonka mielestä miehen palkalla elätetään perhe, mies, joka on maksanut lähes eläkkeelle siirtymiseensä asti oman pientilansa sisaruksilta lunastamista, tosin äiti on ommellut rahaa välttämättömimpiin menoihin ja huolehtinut perheestä niin, että kuluja on ollut mahdollisimman vähän. Tämä mies tiesi.
                      Halaamme erotessamme aina, sillä koskaan ei tiedä, mikä olisi viimeinen kerta. Tätä ei sanota ääneen, mutta tiedämme sanomattakin, että näin on. Isän sydän vaivaa häntä. ”Veri kulkee kalkkeutuneena aivoissa”, sanoo äiti hänestä. Isä hymyilee, hän on lämmin ja ihana.
                      Olen pitänyt isästä aina, sillä hän on ystävällinen. Hän on sanonut joskus kehumisenkin sanan, sanonut lapsuudessani, että ”toi Irja menee aidan yli kuin poika, viskaisee jalkansa suorina, ensin toisen ja toisen perässä”. En ole tiennyt, että tytöt kiipeävät, minähän kasvan poikien parissa, mitä nyt Auli siinä, mutta hän on pieni, hän saa kiivetä puolia pitkin.
                      Isä on luottanut minuun, pieneen tyttöön ja antanut viedä hevosen työn jälkeen laitumelle. Useimmiten talutin riimusta, mutta joskus kiipesin paljaaseen selkään. Miten lämmin se olikaan. Liu’uin sen selästä pellolle ja kipitin kotiin. Kerran Jupo säpsähti hieman. Olin juuri luisumassa alas selästä, mutta liikerata särkyi ja niin mursin käsivarteni luun tai ranteen tai jotain. Ei sitä tutkittu. Parani itsekseen.
                      Olemme maksaneet opintolainojamme sopimuksen mukaisesti ja elettykin on ihan mallikkaasti. Perhe on kasvanut ja pienentynyt yhdellä. Isä voi olla tyytyväinen. Hän onkin, kun kuulee, miten aiomme ostaa Veikon vanhempien tilan Eurajoelta. Emäntä voisi alkaa kulkea hellan ja navetan väliä, navetan, joka on vasta rakennettu, 1964 valmistunut. Tänä kesänä, huomaan, emme lomita navetassa Ullaa ja Jukkaa emmekä Veikon vanhempia. Moni asia on muuttunut.  
                      Meillä on monenlaisia unelmia navetasta. Voisimme muuttaa sen verstaaksi, voisimme tehdä siitä taidepajan tai museon tai hankkia eläimiä sinne ja niin edelleen. Lapset ovat innoissaan, kun saisivat omat eläimet. Navetta on jo tyhjä. Siivoamme sitä. Tulevaisuus tuntuu valoisalta kuin puhtautta tuoksuvat, valkoisiksi kalkitut navetan seinät.
                      Myös talossa on nyt tilaa. Toive ja Martti ovat muuttaneet viereen rakentamaansa Toivelaan yön pimeydessä. Minulle jää ikuiseksi arvoitukseksi se, miksi pimeässä. Kysyn sitä mummulta, mutta hän vain hymyilee ja sanoo jotain, että ”sitten naapurit eivät näe”. Mitä näkemistä siinä on? Naapurithan tietävät tasan tarkkaan, että rakennettu on ja että valmista on ja toisten tavaratkin tiedetään. Mutta meillä on nyt tilaa. Huoneet ovat lähes tyhjinä. Voisimme muuttaa sinne milloin vain, jos työtä olisi. Sijaislapsi saanut uuden kodin, joten meitä ei enää tarvittaisi Turun seudulla.
                      Syksyn mittaan Toivelassa vietetään tupaantuliaisjuhlaa 5.11., samana päivänä, kun Ilkan poika Pikku-Jukka ja Taina vihitään. He ovat ensimmäinen pari vanhempieni lastenlasten joukossa. Me juhlimme Toivelassa, jossa mummu jaksaa nyt häärätä, kun kaikki tavarat ovat siinä lähellä. 
                      Luen joulun 2020 välipäivien aikana jotain kirjaa. On juhla-aika ja silti tunnen syyllisyyttä siitä, että kulutan aikaani hukkaan. Olen juuri kuullut radiosta virren Joutukaa sielut, on aikamme kallis. Se ja sen sanoma on imeytynyt minuun, kun olen kulkenut pienenä tyttönä Vesamäen pirtin ja navetan väliä tai häärinyt keittiössä. Virsi on kaikunut mielessäni. Olen laulanut sitä mielessäni hiljaa ja myös lujaa, äitihän vaati laulamaan työtä tehdessä: … kunnian kruunua laiska ei voita, turhaan ei aikaansa tuhlata saa, kun joutuvi yö, on jo myöhäistä työ, kiiruhda kohta jo hetkesi lyö
                      Sanotaan, että kriisin hetkellä otetaan kehitysloikka. Olemme ottaneet, kun yksi lapsistamme on siirtynyt muualle meidän osaamis- ja kestokyvyllemme liian dramaattisella tavalla. Ainakin jonkinlainen hyppy on tehty. Olemme murtautuneet pois sellaisesta, joka on ollut meille liian rankkaa kestää, vaikka olemme luulleet kestävämme mitä vain, kunhan saamme tehdä hyvää.
                      Meidän jalot aikeemme ovat tehneet rynnätyn, kuin Aulin ja Ilkan mäkitemppu suksilla. Siitä on noustava, ja riittäähän näitä autettavia kotipiirissä. Leila ja hänen poikansa Sami ovat meillä pitkiä aikoja, muitakin autettavia riittää. Haluamme jakaa heille aikaamme ja voimiamme, ruokapöytämme. Emme halua tuhlata aikaa, vaan kiiruhtaa ja tehdä, mitä Sana vaatii.
                      Olen kirjoittanut aiemmin, että meissä asuu erityinen uuden alkamisen toivo. Talonostossa olemme nyt vuoden 1978 kolmannessa suurtapahtumassamme, joka on meille suuri, koska rahaa ei ole, koska lasten elämä muuttuisi kokonaan, koska sitä ja tätä. Elämämme tulisi olemaan taatusti toisenlaista.
                      Alan haaveilla, että pääsisin pienen kyläkoulun opettajaksi 250–300 oppilaan koulusta. Veikko saattaisi saada ympäröivistä seurakunnista diakonin työtä. Kodissa riittäisi tilaa kaikille, perunat saataisiin omasta pellosta ja mansikkamaat eivät villiintyisi juolavehnän alle, koska asuisimme siinä. Vielä emme voi muuttaa. Veikon opiskelu on saatava ensin loppuun ja sitten katsotaan. Hänen opiskelunsa päättyisi 1979 keväällä.
                      Meillä on hurjan ihanaa, kirjoitan ja jatkan: Timo on terveenä, samoin muut. On iloinen ja vapautunut tunnelma, kun kenenkään ei tarvitse ketään jännittää. Ihanaa, kun ei tarvitse pakoilla, ei ulos, ei huoneisiin, ei kuulokkeisiin. Miltä tuntuu, kun on herännyt painajaisesta, kysyn lopuksi. Kerron, miten Outi ja Esa hellivät Timoa. Ei mene aamua, etteivät he kumpikin kävisi Timoa halailemassa.
                      Vanhempani ovat vierainamme pitkiä aikoja. He lepäävät paljon Saiman ja Ainon luona Turussa, mutta haetaan sitten taas meille hulinan keskelle. Äiti haluaa leipoa kaikenlaista, no, leipokoon, kyllä me syömme. Huokaan, ettei hän onneksi nyt kuitenkaan halua ommella. Tällä matkalla he ovat reisussa kuusi viikkoa. Isä joutuu välillä syömään aspiriiniä ja juomaan kuumaa kotikaljaa, niin krymppää sydämestä. He lähtevät, kun kuulevat Martti Rautionmaan kuolemasta (18.9.), haluavat päästä hautaamaan ystäväänsä, jonka kanssa ovat kilpailleet lasten määrästä. Voittaja on kuollut yhtäkkiä.
                      Me lähdemme 29.9.1978 tekemään kauppakirjoja Eurajoen Saarenkylän Uusi-Maijala -nimisestä pientilasta. Timo konttaa Osuuspankin lattialla ja me yritämme keskittyä myynti/ostotapahtuman saloihin. Onneksi pankin henkilökunta osaa asiansa, osaa tulkita vähäpuheisten miesten toiveet ja suunnitelmat, minä siinä vaan liehun ylimääräisenä ja mietin lasten asioita, vahdin joka paikkaan ryömivää Timoa.
                      Olen juuri kuullut Ööröpööröstä todella huonoja uutisia, se masentaa. Toinen asia, mitä mietin, on Olkiluodon atomivoimala. Sen rakentamiseen on saatu lupa 1974, jona vuonna myös peruskivi muurattiin. Rakentaminen on ollut ripeää. Viime vuoden puolella on ollut käyttöönottovaihe ja nyt, pari kuukautta sitten valtioneuvosto on myöntänyt käyttöluvan ja tässä samaisessa syyskuussa, jolloin me ostamme taloa Eurajoelta, yksikkö tahdistetaan ensimmäisen kerran kantaverkkoon.
                      Matkaa tulevasta kodistamme voimalaitokselle on vain 20 kilometriä. Olemmeko me hulluja, kun uskomme ja toivomme, että voisimme elää atomivoimalan kyljessä? ”Se on asia, se on atomi, atomi se on”, Mäkelän Ville vakuutteli meille lapsuudessamme. Hän kaihtoi atomeita. Atomipommi oli liian hyvässä muistissa. Lapsuudessa sisukuntiin juuttuneet pelot eivät häivy koskaan, näin väitetään yhä edelleen.
                      Eurajoki alkaa kasvaa huikealla vauhdilla pienestä, uinuvasta maalaiskylästä virkeäksi toimijaksi. Aiemmin Eurajoki on tunnettu Kristillisestä opistostaan, eipä paljon muusta. Nyt rakennuskanta alkaa muuttua, syntyy Lapijoen asuntoalue ja paljon muuta. Koulukeskusta keskustassa laajennetaan ja tulevilla vuosikymmenillä näin tapahtuu kaikkialla Eurajoella. Meillä on nyt koti. Kauppakirjat on tehty. Omistamme talon, navetan, vähän peltoa ja metsää. Tämä on vuotemme 1978 kolmas kohokohta, ilon ja elämän kantavaan voimaan luottava toivon huippu.
                      Pian alkaa lainan ja korkojen maksu, mutta sitä ei ajatella nyt. Maatalous ei tuota lähimainkaan sitä, mitä maksuihin kuluu. Meidän onnemme on, että inflaatio alkaa myöhemmin syödä lainaa.
                      Ostamme isälleni saapikkaat, kun hän täyttää 79 vuottaan. Meistä hän on hirveän vanha, mutta ostamme silti. Mielessä on Lutherin omenapuu. Toivoa pitää olla. Teen isälle sinisestä kartongista kultaisesta paperista leikatun onnittelukortin. Minusta se on hieno. Isä tarvitsee ison ja kauniin kortin, näin ajattelen. Olemme taas lähes kaikki onnittelemassa häntä ja Ulla laittaa ruokaa pöytään. Ehkä hänellä on apuna Helka-sisar, sillä uudessa navetassa on kuitenkin jo iso karja.
                      Isän syntymäpäivien jälkeen äiti ja isä matkaavat taas lastensa luokse, tällä kerralla ensin Vuokon ja Simon perheen vieraaksi Vuosaareen. Siellä he ovat kahdeksan päivää. Simo vie heidät Mirjan ja Askon luo Katajanokalle, jossa aikaa kuluu sama määrä. Äiti nauttii Helsingissä olosta, pääsee ihanaan tuomiokirkkoonkin. Mirja ja Asko asuvat aivan Uspenskin katedraalin kupeessa, mutta olen varma, ettei äiti jalallaankaan astu sinne. Isä menisi, ehkä, jos voisi.
                      Ortodoksisuus on äidille vielä tuolloin harhaoppisuutta. Hän kiemurtelee tuskissaan jo siitä, että Vilppulassa, Heinin rippijuhlissa, oli kesällä tullut erimielisyyttä uskosta: ”Olen hämmentynyt kaikista uskonasioista. Olemmeko kaikki eksyksissä ja virran vietävinä? Olen kuitenkin Jeesuksen oma Hänen verensä kautta. Jumala minua auttakoon. Aamen.” Hänen iloista ja luottavaa evankelista uskoaan ei oikein hyväksytä.
                      Asko haluaa näyttää Kylmälässä rakenteilla olevan kotinsa ja kurvaa sitä kautta samalla matkalla, jolla hän vie heidät Marttilaan Ainon ja Aatoksen luokse. Marttilan kirkossa on perhekirkon vuoro. Saamme viettää siellä yhteisen ehtoollisen, sillä mekin olemme päätyneet sinne. Isä oli maalannut lauantaina jotakin kaappia tai seinää ja kun sai työn valmiiksi, hän sanoi laskiessaan siveltimen kädestään, että se oli sitten hänen viimeinen maalauksensa. Keskustelemme tästä ja isän väsymyksestä, laulamme paljon ja tietenkin leikimme.
                      Kun lähden, hyvästelen isän tavallista perusteellisemmin pappilan isossa eteisessä. En kehtaa sanoa mitään rakastavaa, sanon vain, että jos emme näe enää, emme sitten näe. Isä on samaa mieltä. Katselemme toisiamme. Meillä ei ole mitään enempää sanottavaa, sillä riitoja tai kaunoja ei ole. On vain toistemme syvä hyväksyntä. Isä on vetänyt lipun salkoon, kun olen syntynyt poikaparven perään. Hän on nähnyt tulevan kotini, hän on nähnyt minut pienen talon emäntänä. Hän näkee Veikon opiskelevan. Kaikki on Irjalla, sunnuntailapsella, kunnossa.
                      Maanantaina menemme kukin omille teillemme. Taituroin porukan nopeasti matkaan, sillä olemme nukkuneet pommiin. Ehdimme, sillä olen oppinut katsomaan kaikkien vaatteet valmiiksi jo edellisenä iltana. Kukaan ei myöhästy. Kesken koulupäivän saan kuulla, että isän nitrot eivät olleet auttaneet tämänkertaiseen kipuun. Hän oli aamutoimiin niellyt jo kahdeksan pientä pilleriä, mutta kipu vain jatkui, ja hiki tirisi joka huokosesta.
                      Lopulta isä suostui lähtemään lääkäriin. Sydänfilmin jälkeen matka jatkui ambulanssilla kohti Turun yliopistollista keskussairaalaa. Aamulla oli ollut kaksi tulppaa ja kolmas tuli ambulanssissa. Mutta nyt ei ole mitään hätää, minulle vakuutetaan. ”Tulet sitten koulun jälkeen, mennään yhdessä isää katsomaan. Tulet hakemaan äidin Ainon ja Saiman luota”, Aatos sanoo.
                      Haen lapset hoitopaikoista, Outi onkin jo kotona. Syömme ja lähdemme. Lapset istuvat penkeissään turvallisesti turvavöihin vyötettyinä. Siinä kohdassa, missä aina katsellaan rakennettavia valtaisia laivoja alan laulaa Oi, Isä vanhuudessa mua älä unhoita, voimani vaipuessa sä auta heikkoa. Mua nyt jo riisutaan, tää maja puretaan…
                     
Tässä kohdassa tiedän, että en näe isää enää elävänä. Katson rannekellosta aikaa ja painan sen mieleeni. Jatkan virttä eteenpäin, minähän osaan kaikki virret ulkoa. Harmittaa, etten kiirehtinyt lähtöämme, olin ehtinyt vielä, mutta ei voi mitään. Laulan lasten kanssa myös Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja Täällä Pohjan tähden alla on nyt kotomaamme sekä kaikkien kastelaulut.
                      Koulukadulta saamme äitini mukaan autoon. Hän kertoo, että he olivat lähteneet sairaalasta yhden aikaan. Isä oli jäänyt aika virkeänä makoilemaan ja pyytänyt tuomaan partakoneen. Äiti oli vielä palannut ovelta takaisin ja laulanut isän korvaan Siionin Kanteleen laulun Veri Jeesuksen meidät taivaaseen täältä murheiden maasta vie ja pyytänyt anteeksi kaikkea. Isä oli vastannut: ”Anteeksi, anteeksi, kaikki annettu anteeksi.”
                      Olemme toiveikkaita. Astumme osaston ovesta sisään reippaina ja hymyillen. Olemme iloisia, että isä on päässyt näin pian hyvään hoitoon. Joku lapsista on mukana. Ehkä Outi, ehkä Esa tai molemmat. He pitävät Illon papasta tosi paljon. Heidän välillään on hellä rakastamisen tuoma yhteys, sanaton ja kaunis.
                      Kysyn Kasperi Vesamäkeä vastaan tulleelta sairaanhoitajalta. Hänen ilmeensä tulee vaivautuneeksi ja hän pyytää meitä istumaan. Kun olemme rauhoittuneet siihen, hän sanoo kauniisti ja meitä rakastaen, että teidän isä on nyt kuollut. Neljäs tulppa oli tullut yllättäen, kukaan ei ollut paikalla. Saamme kuulla myöhemmin, että häntä oli yritetty elvyttää, rinta oli ollut sininen.
                      Mutta nyt siis, anteeksi kovasti, että emme ole voineet ilmoittaa tätä puhelimitse, sillä täällä ei ollut mitään numeroa, mihin ilmoittaa. Oli unohtunut pyytää tai antaa Ainon ja Saiman puhelinnumero, kun ihan pian oli tarkoitus palata. Kuulemme kellonajan, jolloin kuolema oli tullut ja minä ihmettelen elämää ja sanattomia viestejä, joissa puhelimia ei tarvita, sillä kuolinaika oli juuri se, jolloin lauloin mua nyt jo riisutaan, tää maja puretaan. Kuolinpäivä on 4.12.1978
                      Äiti kirjoittaa vihossaan, miten ”anteeksipyyntö ja anteeksisaaminen lohduttaa kaiken surun keskellä ja jatkaa, miten toivorikkaina ja mitään aavistamatta menin Irjan kanssa vierastunnille puoli kuudelta. Voi Jumala, se oli isku, joka tukahduttaa mitättömäksi kutistuvan ihmisen. Isä oli nukkunut 16:40. Hengitys oli ruvennut hidastumaan, oli annettu sydämen hierontaa, mutta ei auttanut. Puoli tuntia oli tajuttomana ja sitten –”.
                      Soitamme Ainolle ja kerromme tilanteen. Aatos on vielä siellä Koulukadulla. Hän lupaa tulla. Äiti kirjoittaa sairaalan ilmapiiristä: ”Oli hyvä hoitaja, lohdutti ja puhui kauniisti, sytytti kynttilän palamaan.” Minulle on jäänyt samanlainen mielikuva tilanteesta. Olemme jo saaneet olla pitkän aikaa isän ruumiin äärellä, mutta jatkamme olemista. Mietin, miten olen saanut pitää isän 31 vuotta. Kiitän häntä niistä vuosista. Kun Aatos tulee, itkemme taas ja laulamme taas. Isällä on kaunis hymy kasvoilla. ”Tuntuu”, äiti kirjoittaa, ”että hän tahtoo sanoa: Katsokaa nyt, minä pääsin jo.”
                      Isälle tehdään ruumiinavaus, koska tapaus yllättää lääkäritkin. Sisaret hoitavat Koulukadulla äitiä, itkevät yhdessä. Minä käperryn Veikon kainaloon sitten, kun hän taas tulee kotiin ja kerron kaiken. Veikko jää usein syrjään näistä elämämme suurista hetkistä, mutta kerromme ja kuvailemme tunteitamme hänelle niin paljon kuin pystymme. Outin on kova ikävä pappaa. Esa katsoo suurin silmin ja kysyy, miten ollaan ilman pappaa. Elämä jatkuu, ja me työikäiset menemme töihimme ja jatkamme niissä raameissa, joihin olemme elämämme varrella ohjautuneet.
                      Kun ruumiinavaus on tehty, Aatos tilaa Loimaalta auton ja kuljetuksen 7.12. Pieni kahden auton ”letka” saattaa isämme Punkalaitumen seurakunnan ruumishuoneelle. Äiti ja Aatos istuvat ruumisautossa, Ainolla ja lapsilla on oma auto ja meillä omamme. Jukan ja Ulla väki on Punkalaitumella vastassa. Avaamme arkun kannen ja katselemme isää. Kun kansi suljetaan ja astumme ulos, tuntuu järkyttävän oudolta jättää hänet kylmään ruumishuoneeseen. Lähdemme suremaan yhdessä Illon Vesamäkeen, jonne vanhaisäntä ei palaa enää.
                      Ruumiinsiunaus ja hautajaiset vietetään 17.12.1978. Aatos siunaa isänsä, isämme. Kaikki kahdeksan lasta asettuu arkun ympärille ja laulaa ennen kukkasten laskua äidin toivomuksesta Jeesus johdata tiemme kulkua. Laulu käy komeasti. Lastenlapset laulavat isän lempilaulun Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme. Suuri saattoväki itkee ja laskee sitten kukkansa. Meidän perheen tulppaaniseppele, jonka olin itse punonut, hävettää minua sangen suuresti, sillä pakkanen oli purrut tulppaanit lässähtäneiksi latuskoiksi matkan aikana.  
                      Muistoseuroissa kotona on 103 henkeä. On paljon eri kokoonpanojen laulua ja puhetta, Kalervo puhuu, minäkin vähän. Veikko puhuu äidin mielestä oikein hyvin. Aatoksella on kronikka. Äiti on tahtonut tehdä ruokailun yksinkertaiseksi: ensin tavalliset kahvit voileipineen, välillä puuroa ja soppaa ja sitten toiset kahvit, lisänä täytekakku.
                      Äiti ei halua mitään paljon, sillä hän on hyvin väsynyt. Yhdeksän kuukauden kuluttua puolison kuolemasta hän kirjoittaa: ”Tulee niin suunnaton ikävä ja kaipaus vaikka yritän olla kiitollinen, ettei isän tarvinnut enempää kärsiä. Hän on nyt kotona ja odottaa minua.”
                      Hän näkee myös lohduttavan unen: Hän oli vanhalla navetassa pesemässä kanojen juoma-astioita. ”Navetasta oli tehty verstas. Isä istui siellä selkä minuun päin ja puhui puhelimeen. Hän sanoi hyvin iloisena: ’Kaikki on paljon paremmin kuin on puhuttu, oikein paljon paremmin.’ Olen miettinyt, oliko tää viesti taivaasta. Tuntuu, että se oli ja uskon niin olevan.”
                      Yhden vuoden aikana olemme saaneet kohdata neljä murroskohtaa. On iso ilo eli vauvan syntymä ja hänen veikeä läsnäolonsa perheen parissa, on meitä suuresti järkyttänyt luopuminen Ööröpööröstä, on vastuuta lisäävä sukupolven vaihdos Veikon lapsuuden maisemissa, ja on isäni/pappamme kuolema. Näiden tapahtumien välissä elämä soljuu eteenpäin vääjäämättä. Olemme virrassa mukana, vaikka välillä on tuntunut, että upoksista ei pääse millään pinnalle hengittämään. Lasten kasvu ja kehittyminen, heidän valoisuutensa ja toivonsa antavat meille vanhemmillekin voimaa.  

Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                   

Tähän kotiin Eurajoelle on tarkoitus muuttaa.
Outi kiipeää aika suurilla kengillä.
Kiva kuva isästä. Kasperi Artturi Vesamäki.
Veikko-isän harrastussivu.
Kyllähän meillä rahaa riitti. Shekit olivat tulleet käyttöön meidänkin perheessä.
Varmemmaksi vakuudeksi
Toiveikas kirje. Veikon opiskelu olisi pian ohi.
Aulin töitä näytteillä. Joku tuttu tunnistaa varmaan. Minä ainakin. Katso vaikka pulloharjaa.

***

Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai kenties korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti