Tohara silpoo tulevaisuuden – tansanialaisten naisten karu tarina teki Irja Aro-Heinilästä romaanikirjailijan
02.08.2023 12:02 – Kaisa Raittila | Lukemisto
Kun ensimmäisen kerran kohtasimme, Irja Aro-Heinilä ja minä, olin hukkua riveihin. Niitä tulvi tämän minulle ennestään tuntemattoman naisen kynästä niin, että kun rupesimme kirjoittamaan ryhmässä ja lähetimme tuotoksiamme pari kertaa viikossa, häneltä liuskoja vyöryi kymmenen kerrallaan.
Veitsi upposi kirjoitetuilla riveillä mehevään mangoon, malariasääsket inisivät, heinikossa mateli käärme ja hökkelitalojen kupeessa tuntui palavan renkaan haju.
– No se nyt oli sellaista, ihan tavallista afrikkalaista arkeani, Irja Aro-Heinilä sanoo.
– Helppohan siitä on kirjoittaa, kun se vilisee koko ajan mielessä.
Nyt ne muutamankin mankelin läpi kulkeneet rivit ovat kovien kansien välissä. Mikään kaunis tarina Irja Aro-Heinilän Tansania-sarjan ensimmäinen romaani Kun emme mitään muuta voi (Warelia 2023) ei ole. Se näyttää juopot miehet, ylikuormittuneet naiset, köyhyyden ja kouluttamattomuuden hinnan. Mutta ennen kaikkea se näyttää toharan, tyttöjen sukuelinten silpomisen. Tarina kuvaa naisia, jotka ovat rohkaistuneet kertomaan elämästään ja heränneet vaatimaan ruumiilleen rauhaa.
– Siitä kertoakseni minä kirjoitan. Ympärileikkaus on tuhoisaa todellisuutta ja siitä on puhuttava ääneen.
AINAKIN VIELÄ 1900-luvun lopulla, kun Irja Aro-Heinilä johti Tansanian luterilaisen kirkon Morogoron hiippakunnan naistyötä, tansanialainen yhteiskunta oli miesten. Naiset pitivät sitä yllä, mutta miehet käyttivät valtaa.
Ympärileikkaus oli puheena jo lähetyskurssilla, jossa tulevat lähetit koulutetaan kulttuuriin, johon he ovat menossa. Toharan todellisuuteen Aro-Heinilä törmäsi 1980-luvun Keniassa, masai- ja kisiiheimojen rajalla.
– Meillä oli ystäväpiiri, jossa sairaanhoitajina toimivat lähetit kertoivat, miten kauheaa oli kohdata näitä leikattuja ja kiinni ommeltuja naisia synnytyksissä. Minä olin opettaja, mutta aloin haastatella naisia ja levittää tietoa siitä, mitä he minulle kertoivat.
Keniasta palattuaan Irja Aro-Heinilä ja miehensä Veikko lukivat itsensä papeiksi. Sen jälkeen Sley ei enää ollut kiinnostunut lähettämään heitä molempia entiseen työhön. Onneksi Suomen Lähetysseuralla oli tarjota paikka samalta kielialueelta, Tansanian puolelta.
– Käsitykseni naisten ongelmista syveni, kun lähdin puupenkkisellä autolla kuljettamaan heitä kyliin kertomaan kokemuksistaan.
Miesten valta ei estänyt voimakkaita naisia toteuttamasta uudistuksia ja muuttamasta vähin erin kanssasisartensa elämää kouluttamalla ja suojelemalla heitä. Sellainen voimanainen oli Ruth Mmari, Kimbilion turvakodin perustaja. Juuri ennen paluutaan Suomeen Irja Aro-Heinilä ehti perehdyttää hänet naistyön jatkajaksi.
IRJA ARO-HEINILÄSTÄ ja Ruth Mmarista tuli ystävät. Ei siis ihme, että vuonna 2006 Morogorosta tuli kirjekuori, joka oli liimattu täyteen postimerkkejä. ”Voisitko lähteä vetämään tällaista hanketta”, Ruth Mmari kysyi.
Ruth Mmari oli ymmärtänyt, että naiset tarvitsevat turvallisen paikan, johon paeta kotiväkivaltaa, pakkoavioliittoa ja toharaa. Paikan, jossa he voivat keskustella siitä, millaista on olla tansanialainen nainen.
Sellainen paikka ei synny ilman rahaa. Irja Aro-Heinilä kutsui Ruth Mmarin kolme kertaa Suomeen. Kiertueen aikana sadat suomalaiset kuulivat naisten järkyttäviä tarinoita.
– Mutta ei auta vain puhua ja näyttää ja kuulla. On myös tehtävä. Niin kuin Matti Vehviläinen teki.
Kun lähetystyöstä vastannut Matti Vehviläinen kuuli Ruth Mmarin hankkeesta, hän sanoi kolme käänteentekevää sanaa: Me teemme tämän.
Ensimmäisen keräyksen varoilla aloitettiin työt. Seuraavalla jatkettiin. Lempäälässä on edelleen vappuna kirkonmäki mustanaan, kun hankitaan varoja keskeneräiseen hankkeeseen.
– Luulimme, että eniten apua tarvitsevat naiset, mutta heidän sijastaan tulivatkin tytöt, Irja Aro-Heinilä kertoo.
– Yhteisö alkoi lähettää heitä turvaan. Meidän tehtävämme on hoitaa heitä jonkin aikaa ja sitten joko sijoittaa heidät turvallisempaan paikkaan tai palauttaa toipuneina kotiin.
Toiminta on vielä pienimuotoista. Majoitustilassa on kahdeksan kaunista huonetta, vessat, suihkut, kerrossängyt. Kaivo saatiin porattua Lemun Rukoushuoneyhdistyksen naisten keräämillä rahoilla.
Juttu jatkuu kuvan alla.
LÄHETYSTYÖ OLI Irja ja Veikko Aro-Heinilän suuri unelma.
– Olimme molemmat perheistä, jossa sitä arvostettiin. Suuressa lähetyskonferenssissa 1977 kysyin mahdollisuuksiamme, mutta meidät tyrmättiin. Teillä on liian pieni koulutus, meille sanottiin. Mutta kun alttarille kutsuttiin niitä, jotka ovat saaneet kutsun lähteä, pappiveljeni Aatos kysyi: mennäänkö. Ja minä sanoin: mennään. Se oli velvoittava päätös.
Muutamaa vuotta myöhemmin Irjan opettajakollega sattui Nousiaisissa tilaisuuteen, jossa Sley:n Reijo Arkkila kysyi, onko teillä täällä sellaisia nuoria ihmisiä, jotka voisivat lähteä. Kyllä, opettajakollega oli sanonut. Pudota Aro-Heinilät savannille, niin siellä se Veikko jo kohta pyörittää konetta.
– Seuraavana päivänä puhelin soi. Täällä on Reijo Arkkila Suomen Evankeliumiyhdistyksestä, miesääni sanoi. Vieläkin nousevat ihokarvat pystyyn, kun sitä ajattelen, Irja Aro-Heinilä sanoo.
– Olimme jo ajatelleet, että unelmamme on mahdoton.
Keniassa Aro-Heinilät ymmärsivät, että papilla on enemmän arvovaltaa ja paremmat mahdollisuudet toimia ja saada asioita eteenpäin. Siitä alkoi luokanopettaja Irjan ja diakoniatyöntekijä Veikon opintoputki. Irja jatkoi opettajantyötään, Veikko lähti Helsinkiin. Viikonloppuisin Irja tavasi Veikon luentomuistiinpanoja ja kävi iltaseltaan Eurajoelta Helsingissä tenttimässä. Yhtä aikaa he valmistuivat.
– Siihen aikaan oli vielä niin, että Veikolle tarjottiin vihkimystä, mutta minun piti nähdä sen eteen vaivaa. Kun sitten Rauman seurakunnan pappeina lähdimme Tansaniaan, sanoi esimiehemme kauniisti, että jatkamme kotiseurakuntamme työtä siellä.
TYTTÖJEN TURVAKOTI Kimbilio on pitänyt Irja Aro-Heinilän työssä vielä työiän jälkeen. Se on tarkoittanut paitsi Tansaniassa käymistä myös väsymätöntä matkasaarnaajan virkaa. Mutta Aro-Heinilät ovat tulleet tunnetuiksi myös poikkeuksellisen kotipaikkansa vuoksi.
– Asuimme Helsingissä ja viihdyimme hyvin. Siellä meidän pojat tapasivat ihmisiä, jotka halusivat asua maalla, yhteisönä.
Kun Irjan ja Veikon luona oli tilaa, suunnittelemaan kokoonnuttiin heille. Kerran toinen pojista pyysi Irjaa ja Veikkoa mukaan. He tarvitsivat maksajia ja maaseudun töiden taitajia aikeen toteutukseen.
– Emme olleet kovin kiinnostuneita. Mutta sitten Esa sanoi: Me vaihdamme teille vaipat sitten. Siltä istumalta päätimme mennä pankkiin. Saimme lainan ja meistä tuli osakkaita.
Kun Livonsaaren yhteisökylä Oy löysi Maaseudun Tulevaisuudesta ilmoituksen ja lähti katsomaan myynnissä olevaa paikkaa Naantalin saaristosta, perustajajäseniä oli yhdeksän. Hehtaareita alueessa oli alkuun kuusikymmentä, kolmasosa kallioita ja metsää, kolmasosa peltoa ja kolmasosa rantaa.
– Me yhdeksän aloimme raivata elämistä tänne vuonna 2007. Lapsia oli silloin vain yksi, lapsenlapsemme, joka on ehtinyt jo armeijaikään. Nyt osakkaita on kolminkertaisesti ja lapsia kolmisenkymmentä.
Yhteisössä on toiveena, että jokainen rakentaa talonsa paikallisista ja uusiomateriaaleista, naavasta, savesta, puusta, oljesta. Irjan ja Veikon yhdessä rakentama talo on tehty viereisen pellon savesta. Talo ja piharakennukset ovat pyöreitä kuin masaikylässä.
– Ensin valmistui sauna ja siinä asuimme pitkään. Konttasimme saunan parvelle nukkumaan. Pieni pukuhuone oli olohuoneena, ruokasalina, työhuoneena ja vierashuoneena. Niin meni pitempään kuin oli tarkoitus, kun samaan aikaan rakensimme turvakotia <n>Morogorossa.
ROMAANIKIRJAILIJA IRJA Aro-Heinilästä tuli olosuhteiden onnellisessa raossa. Korona tyhjensi yhtäkkiä kalenterin vierailukeikoista. Kauppakassit tuotiin oven taakse. Lastenlapsia ei voinut tavata eikä hoitaa. Morogoroon ei ollut meneminen.
– Silloin ymmärsin, että nyt minulla on aikaa kirjoittaa.
Niin sai alkunsa omaa elämäntarinaa seurailevan blogin lisäksi fiktiivisen Tansania-sarjan ensimmäinen osa. Kun emme mitään muuta voi esittelee Mama Maijan, ympärileikkauksista tutkimusaineistoa keräävän suomalaisen sairaanhoitajan, ja Rosen, nuoren masainaisen, joka kantaa toharan häpeää ja haluaa varjeltua pakkoavioliitolta. Rose johdattaa Mama Maijan toharajuhliin ja naisten tragediaan. Sarjan jatko-osissa hän nousee tärkeään rooliin juristina, joka hakee nuorille tytöille oikeutta koulutukseen ja vapautta sukujensa mielivallasta. Taitavat kirurgit onnistuvat antamaan hänelle myös paremman kokemuksen naiseudesta.
Koulutusta Irja Aro-Heinilä on osannut arvostaa lapsesta asti. Oppikouluun hän ei päässyt, koska ei ollut rahaa. Kunnes sitten kuudennen luokan jälkeen isä kävi kansakoulunopettajan kehotuksesta kolkuttamassa oppikoulun ovea. Irja sai antaa taidonnäytteensä ja pääsi kuin pääsikin jatkamaan. Lopulta Irja Aro-Heinilästä tuli myös teologian tohtori.
– En lakannut yliopiston käytävillä ihmettelemästä, että minä, minä saan kävellä täällä.
LAPSUUS SILTI kahlitsi Irja Aro-Heinilän tiettyyn suuntaan.
– Halusin Ateneumiin tai Teatterikorkeakouluun. Mutta ne olivat kristitylle tytölle syntisiä paikkoja. Äiti oli jyrkästi sitä mieltä, että niissä oppisi pahoille tavoille. Vaikka olin iloinen evankelinen, Jumalan lapsen elämä oli aika kapea. Etenkin kaltaiselleni. Olin nimittäin luultavasti kuitenkin sellainen, joka oli halukas kokeilemaan niitä pahoja paikkoja ja tapoja.
Aro-Heinilä muistaa kesän, jona hänellä ja vuotta nuoremmalla siskolla oli samanlaiset kauniit kellohameet. Äiti oli taitava ompelija.
– Pyörin sen hameen kanssa yhtä päätä, eikä minua pyörryttänyt. Tunsin itseni kevyeksi kuin hyrrä. Jotakin sellaista kohti halusin mennä. Halusin olla kevyt ja vapaa.
Kotona arvostettiin kuitenkin enemmän sitä, että Irjasta tuli opettaja. Isälle olisi sopinut maatilanemäntä vielä paremmin. Mutta Irja Aro-Heinilän unelmat liittyvät kellohameeseen, joka nousee vaakasuoraan lepattamaan.
– Siihen, että vaikka tietää töiden jo odottavan, voi unelmoida siinä pyöriessään.
Ooo, Kotimaa oli laittanut kysymyksiinkin tästä kirjaprojektista.