131. Rakastamisesta Noustenin syksyssä 1984

Perustin 13. kesäkuuta 2021 WhatsApp-ryhmän, jonne kokosin sellaisten henkilöiden nimiä, joiden tiesin lukevan elämäni kertomusta. Tein sen vain tiedottaakseni, että uusi kertomus on luettavana. Kiitos, Anitta, kun sanoit tässä Artboxirja esittää -ryhmässä, että te ryhmässä olijat voitte olla ystäviä myös toisillenne, koska olette ystäviämme. Kirjoitit: ”Ettei vaan Irja tässä kävisi niin, että kohta olemme tuttuja toisillemme. Veikkaan, että ystäväpiiristäsi löytyy vain mainioita tyyppejä.” Tämä antoi minulle rohkeutta kertoa kaikille, sellaisillekin, joiden numeroita minulla ei ole, että tällainen ryhmä on olemassa ja siihen pääsee mukaan, jos haluaa. Olen nyt siis viime kertomuksessa kertonut lukijoille, miten ryhmään pääsee mukaan. Siitä pääsee myös pois.
                      Artboxirja esittää -ryhmässä Marjatta kirjoittaa lämpimät sanat: ”Kiitos Irja, sydämen pohjasta, tästä niin monikerroksisesta ikkunasta ja kaleidoskoopista, joka avaa näkymät sekä arkenne taisteluihin Keniassa, tuon ajan lähetysmeininkiin ja yhteiskuntiin siellä ja täällä, että perheenne elämään ihan Livonsaareen asti. Minkä kaiken kautta olettekaan kulkeneet ja mihin päätyneet!” Toisen kerran Marjatta kirjoittaa. ”Irja, itku tuli ja kylmät väreet. Niin tärkeää saada ihmeet talteen ja ne yhteensitova johdatus ja kuuliaisuus. Naisten työn historia. Nousee mieleen Pauliina Mariantyttären (ruotsalaisen yhteisön perustaja, Naantalin Luonnonmaan sisartenkin emo) elämän johtolause: ”Jumala puhuu, kun ihminen kuuntelee. Jumala toimii, kun ihminen tottelee.”
                      Savusaunan vilvoittelukuvasta syntyy kivaa keskustelua. Vähän mietin, voinko laittaa sen alastomien miesten vuoksi (oikein komeiden kylläkin), mutta siitä kukaan ei sanonut mitään. Keskustelunaiheeksi nousi kuka kukin on. Täällä Suuri raati oli katsonut väärin ja myönsi sen kerkeästi, varsinkin kun saimme Simon jalan ympärille merkityn kuvan osoittamaan, että Simo siinä on eikä Aatos. Silti keskustelu jatkui, ja saimme tietää seuraavaa, kun Simo kirjoitti: ”Hyvä huomio tuo peukalovarvas, joka on lyhyt ja törröttää pystyssä. Se on muisto lapsuudesta ja sen ajan huveista, pääsiäiskeinusta. Kyllä oli kipeä, luut sikin sokin, ei lääkärissä käyntiä.” Simon lyhyessä viestistä saamme lukea laajaa ajankuvaa 1940-luvun pääsiäisenvietosta ja sairaanhoidosta.
                      Aino, josta useasti kirjoitan näissä artikkeleissani, koska teimme työtä yhdessä ym. ym., kertoo lukeneensa kaikki tähänastiset muistelmani. ”Minäkin, mekin, olimme siellä, elimme, uuvuimme työn paljouteen, ’haasteisiin’ kuten nykyään kuuluu sanoa. Hienoa, että jaksoit kirjoittaa. Tunnen uupuvani vain ajatellessani sitä rakasta ja raskasta aikaa.”
                      Maritta kirjoittaa: ”Irjan ja Veikon ihmeellinen elämä” ja selittää toisessa viestissä enemmän. ”Niistä lähtökohdista, mistä minä tulen, tuo kaikki, mitä te olette ja olette olleet ja tehneet ja teette, on vaan ihan käsittämättömän uskomatonta.
                      En tiedä sitten, onko niin, että sinun omillesi se on tavallista, koska he ovat eläneet sen elämän ja eivät ehkä osaa asettaa sitä mihinkään isompaan kontekstiin. Tämän olen sanonut aiemminkin, että sekä sun että Veikon elämä kertoo myös suomalaisen yhteiskunnan valtavasta muutoksesta ja siitä, mitä se on voinut merkitä yksityisen ihmisen kohdalla.
                      Teidän kohdalla suuri kulttuurinen, hengellinen ja henkinen kasvu ja muutos. Ja kaikella tällä valtavan iso vaikutus monen yksityisen ihmisen elämään ja sitä kautta laajemmalle.
                      Ja sitäkin vielä ajattelin, että sitten hautajaisissa sanotaan ja ihmetellään teidän elämää, mutta sitä ei sanota nyt ääneen.
                      Ja kiitetä.”
                      Näin kirjoittaa Maritta. Tosiasia on, että näiden palautteiden kautta opin huomaamaan asioita laajemmin ja syvemmin. Minun elämäni on ollut tekemistä ja arjesta selviämistä. Tekee hyvää huomata, miten toiset voivat saada siihen syvempiä ulottuvuuksia.   

Outi oli saanut kameran. Suurin osa on nyt seuraavissa hänen ottamiaan kuvia hänen albumistaan.

1.10.1984 kirjoitan Veikolle, että kaikki on jo tuiki tavallista meille kaikille. Kun haen Timon, hän ”rakentelee autoa legoista kaikessa rauhassa, on täysin onnellinen ja rauhallinen”. Käymme katsomassa Nummen koulun rakennustyömaata. Esa ei ehtisi opiskella uudessa koulussa, mutta työmaata on hauska seurata. Illalla katsomme Spede-showta, meistä se on hauska. Sen jälkeen tehdään Esan esitelmää. Kaikki ovat terveitä ja iloisia.
                      ”Onneksi Timo lähtee aamulla esikouluunsa ihan onnellisena ja iltapäivällä iltapäiväkerhoonsa”, kerron Veikolle kirjeessä. Kerran hän ei ole uskaltanut mennä sisälle. Kerho-ohjaaja on huomannut Timon myöhemmin ulkona istumassa.
                      Esa unohtaa partion ja häntä itkettää kovin, kun hän tulee takaisin, hän ei ole päässyt pelaamaan kirkonrottaa myöhästymisensä ja osaamattomuutensa vuoksi. Outi räpsii uudella kamerallaan kuvia luonnosta ja kertoo isälle, että hänellä on vielä filmirullaa tallella muutama kuva. Filmirullien kanssa pitää olla hyvin tarkka. Turhaa ei saa kuvata, sillä filmien kehittäminen maksaa todella paljon. Kehittäminen on kuitenkin muuttunut helpommaksi, sillä nykyisin rullan voi lähettää postissa ja valmiit kuvat saadaan samaa reittiä takaisin. Mahtava palvelu.
                      Outi on tehnyt taksvärkkipäivän kotona. Hän on siivonnut ja minä maksan Invalidiliitolle 70 markkaa Henrikin koulun tilille. Alan ylistää muistiinpanovihossani Outia. ”Ihanaa, että on Outi. Hän on suloinen.” Esan mielestä koulussa on mukavaa. Isä saisi kyllä jo tulla, kun hän ei saa polkupyörän mittaria paikoilleen. Esa on saanut Pentiltä polkupyörän. Pentin on käynyt sääliksi, kun minä olen yrittänyt korjata Esan rikki ajettua pyörää.
                      Timo sanoo yhtenä päivänä: ”Ei Jeesusta ole olemassa.” Hän on kuullut sen pihalla. Vastaan, ettei olekaan. Puhumme Jeesuksen kuolemasta, ylösnousemuksesta ja siitä, miten Jeesus voi vaikuttaa vieläkin. Siihen Timo: ”Niin, must tuntuu, että Jeesus on mun sisässäni.”
                      Timo jatkaa juttuaan pihalla kuulemistaan puheista: ”Äiti, noi tuolla ulkona sanoi, että mää puhun kirjakieltä. Mitä se on? Mitä ne muut puhuu? Mitä kieltä?” Vastaan, että he puhuvat Turun murretta. Timo siihen: ”Mä en tykkää semmosest murteest.”
                      Kolmas Timoon liittyvä juttu tulee Turusta. Alisa Kankare on täti Ainon hyvä ystävä ja on vierailulla Ainon luona samaan aikaan kuin Timo. Alisa on niin turkulainen kuin olla voi, nopeasti ja iloisesti puhuva. Timo sanoo hänelle: ”Mitä sää tollai puhut? Mää en saa siitä mitään selvää. Puhu kunnolla. Mitä sää oikein sopotat?” Hetken kuluttua Timo tokaisee Alisalle: ”Nyt sää voisit jo lähteä kotiin.” Olen nolona, mutta onneksi Aino ja Saima juttua kertoessaan nauravat makeasti. Olen ollut näyttämässä Luther-kirkossa diakuvia Kenian työstämme ja esitellyt niitä melkein tainnoksiin asti. Ainakin itse olen tosi taintunut, kun ajelen kotiin. Tummansininen autoni heittelehtii.
                      Opettajien koulutuspäivillä askartelin Timolle säiliöauton. Timo kommentoi näin: ”En mää tykkää tommoisista, mutta kyllä mää paljon kiitän sua.”
                       Aika rientää liian nopeasti. Timo tekee joululahjoja jo lokakuun alussa. Sohvan alla on joululahjavakka. Timo selittää sormi pystyssä, miten hän on saanut olla vain yhden kerran joulupukkina ja äiti on saanut olla vaikka kuuinka monta kertaa. Askartelemme Darwi-massasta kaikkea hienoa. Esa pyöräille ja käy partiossa. Outi on saanut uuden koululaukun. Vanha jo rikkui. Outi tykkää suomalaisesta koulustaan. Kivaa on! Outi on ihana. Rakastan lapsiani täydestä sydämestäni. Se rakastaminen suorastaan raastaa silloin, kun lapset ovat nukkuneet ja katson heidän kasvojaan. Päivästä on jälleen kerran selvitty.
                      Outi kirjoittaa:
                      ”3.10.1984 kotona klo 07.37
                      Hei isi!
                      Tänään aamulla minä heräsin jo kuudelta. Kello pimpotti, enkä minä jaksanut laskea pimputuksia. (Meillä oli kello, joka löi aikaa, kello 9 yhdeksän kertaa, kello 12 kaksitoista kertaa, yötä päivää pimpotuksia joka tunnille, yölläkin. Tämä minun huomautukseni kesken kirjeen.) Minä yritin tirkistellä, mitä kello on ja raotin varovasti verhoa. Ei näkynyt oikein hyvin. Jos minä olisin tiennyt, ettei Esku nuku omassa sängyssä, minä olisin vetänyt verhon auki heti. Mutta minä en tiennyt. Sitten minä tulin varovasti sängystä alas. Ja sytytin eteisen valon. Sen valon siksi, että voi lukea. Esalla on tänään historian koe ja ne, siis, äiti ja Esa, luki historiaa myöhäiseen yöhön. Eilen me käytiin Raision uimahallissa uimassa ja äiti luuli, että se allas on 50 m pitkä, mutta ei se sitten ollutkaan. Minä ostin siellä uimahallissa piispanmunkin ja pinkkijätskiä.
                      Täällä on aika harmaata. Se on surullisen näköistä. Onko siellä Enkussa ruman näköistä? Ainakin kuvissa on harmaata ja harmaata vaan. Tänään kotsan tunnilla me tehdään tietty jotakin pahaa. Ei olla muuta kuin kerran tehty hyvää. Äsken minä pakkasin laukun ja minun piti vaihtaa kynää, koska toi punainen kynä on penaalissa. Esa ja minä ollaan oltu kerran soittotunnilla. Se oli aika hauskaa. Nyt juuri radiosta sanottiin, että Ari Vatanen johtaa jotain rallia peräti neljä minuuttia. Nyt mun pitää mennä kakalle ja sitten saattaa Timoa ja sitten laskea matikkaa. Minä en vielä ole ottanut koko sitä filmirullallista. Oleks sää oppinut paljon siellä? Mitä sää haluat joululahjaksi. Terveisiä isille toivoo Outi. Isä, miten jarruja kiristetään, me yritettiin, mutta ei osattu!” Outi on tasapainoinen, ihana nuori, kirjoitan vihkooni.

Jaakko Lounela kirjoittaa Keniasta, että Andrew Wendler on ollut kovilla Veikon lähdön jälkeen. Ja kun hän on lähdössä kotimaahan marraskuussa, Jaakon on täytynyt alkaa ottaa selvää, miten vesisysteemi toimii, mutta toistaiseksi asia ei ole tullut selväksi. Hän pyytää Veikkoa kertomaan, miten vesien pitäisi putkistoissa kulkea. Ja sitten Jaakko murjaisee minua naurattavan vitsin, kun hän kirjoittaa, että jokin nailonköysi on jäänyt sitomatta ja korjaamon miehet eivät tiedä, miten ja mihin se pitäisi sitoa. ”Systeemien pitäisi olla yksinkertaisia, mutta me olemme vielä yksinkertaisempia.” Tämä on niin Jaakon huumoria.
                      Tuolloin 4.10. minua ei ehkä ole naurattanut, sillä kaikki on tuntunut kovin kaukaiselta. Elän tässä pikkuisessa maailmassani Raision ja Nousiaisten maisemissa, mutta toivon, että Veikko pystyy paremmin eläytymään Matongon vesisysteemiin. ”Menemme pian sirkukseen. Teemme nyt kaikkea tällaista, mitä sinä et oikein hyväksy. Nautimme kovin.” Meillä on tiukka harrastusaikataulu, menee minuuttipeliksi välillä. Illalla meillä on tapana leikkiä piilosta. Timo ja Esa nauttivat sen tuomasta jännityksestä. Koulut menevät lokakuussa jo menojaan omalla painollaan. Kellään ei ole enää mitään uutta kerrottavaa. Esan pitää näyttää koulussaan diakuvia Keniasta ja Timo haluaa näyttää kaikki safarirallikuvat esikoulussaan.
                      Esa sanoo, että koulu on oikeastaan mukava paikka. Pianotunnilla Esan opettaja ihmettelee, eikö poika ole syönyt aamupuuroaan, kun noin jännittää. En millään muista, kuka opettaa lapsiamme soittamaan. Siis: Kuka teidän opettajanne oli Outi / Esa? Missä kävitte tunneilla?
                      ”Esa kömmähtelee vähän väliä. hukkaa hammasproteesinsa (joudumme nyt itse maksamaan), leikkii koulussa niin rajusti, että saa koko koulun kuohuksiin, kolhii limpsapullojen kanssa koulureissulla, koheltaa kaverin kotona, rikkoo polkupyöränsä sököksi liian kovan vauhdin takia, hävittää tärkeitä tavaroita, kitalaki jää Eurajoelle ja niin edelleen, mutta NUKAHTAA illalla kuin tukki. –  – Nyt hän on enemmän poika kuin milloinkaan”, kirjoitan Veikolle. ”Esalla on ihan hirveästi kaikkea puuhaa.”
                      Timo on ehkä vähän taipuvaisempi kuin ennen. Ei tule niin paljon riitoja. Jotain turvattomuutta kuitenkin on. ”Monisäikeistä tämä elämä on, ei ollenkaan niin yksiviivaista kuin Keniassa. Oikeastaan jännittävää”, kirjoitan. ”Olen alkanut nähdä swahilinkielisiä unia. Keniaan menosta on puhuttu paljon. Lapset jo sinne kaipaavat, Outi ja Esa varsinkin. Siellä on heidän mielestään turvallisempaa.”
                      Tädit; Aino ja Saima, käyvät ahkerasti meillä, jos vain saavat kyydin. Saima kirjoittaa Veikolle, että ovat saunoneet ja yöpyneet sen päälle meillä. ”Nukuin mahdottoman hyvin saunan jälkeen”, Saima kirjoittaa. Samaan kirjeeseen olen pannut mukaan Esan viestin isälle.
                      ”8.10.1984
                      Hei isä
                      Aino ja Saima on meillä nyt. Mua huvittais mennä Keniaan pian. Timo antoi mulle eilen nallipyssynsä. Se elektroniikkapeli, jonka saimme Keniassa, toimii taas, kun kävimme ostamassa siihen uudet patterit. Me käytiin ostamassa mulle ja Timolle talvilenkkarit. Täällä on satanut paljon. Meillä kaikilla on nuha. –  – Joessamme on hirveän kylmää vettä.”
                      Minä puolestani kirjoitan Veikolle, että olen ollut kamalan kipee. Takana on Aleksis Kiven päivä, olen saanut olla koulun näytelmässä lukkari, paksu ja mahtava ja hyvin on mennyt, vaikka päästä on huipannut ja räkä valunut. Aleksis Kiven päivänä meidän syystyöt on tehty. Outi ja Esa ovat hinanneet rappuset Hirvijoesta.

Esan tekemä lintulauta, Toive-mummun solmima ryijy Kirkon ikkuna, Keniasta ostettuja saippuakiviesineitä ja lampaita, se maljakin sokeriastiana, se jonka äärellä itkin kulttuurin ikävää ja Esa leikkaamassa kakkua. Miksi? On syksy ja Esan synttärit on vietetty keväällä Keniassa. Onko nyt muuten vaan jonkun leikkisyntymäpäivä?

Timo kirjoittaa ”Sokerittomana sunnuntaina 1984
                      Mitä kuuluu, isi? Tiistaina me olimme teatterissa katsomassa ”Herra Huuta”. Se näyteltiin. Minusta se oli aika tyhmä! Ja sitten kun me olimme välitauolla minä kävin vessassa ja sitten siellä vessassa oli oikein paljon peilejä, joka peilissä näkyi minun kuvani. Ja sitten me vähän myöhästyttiin näytöksestä. Kyllä siellä oli joku kohta hieno siinä ”Herra Huussa”. Terveisin Timo
                      Tätini Aino kirjoittaa Veikolle, että ”vähän jo toivoin, että olisitte jääneet Suomeen, mutta taitaa olla utopiaa”.

Päiväkirjamme saatuaan Veikko kirjoittaa: ”Teillä on toiminnan kausi. Kaikki tarpeellinen tulee tehdyksi ajallansa ja kaikki on järjestetty, sängyt peitetty ja kaapit siivottu. Kun minä olen paikalla, perheeseen iskee jonkinlainen velttous. Moni asia on kesken, se ja se pitäisi tehdä, mutta kun ei vaan tule tehdyksi.” Veikko ei pidä siitä, että hänen läsnäolonsa vuoksi tehtävät roikkuvat, eivät tule valmiiksi. Hän haluaisi olla riittävä ja pystyä vastaamaan odotuksiin. Hän haluaisi elää tyytyväisyyden ja ilon ilmapiirissä, vaikka onkin luonteeltaan epäjärjestelmällinen ja ”laiskuuteen taipuva”.
                      No, minun mielestäni hän ei ole lainkaan laiskuuteen taipuva, hän vain syöksyy uusiin tehtäviin ja unohtaa entisen, unohtaa laittaa tavarat paikoilleen. Hän myös odottaa, että hänen ei tarvitsisi oma-aloitteisesti osallistua kodin töihin tai vaatia lapsia tekemään niitä. Hän on niin hellämielinen, että vaatiminen vaatii voimia. Vastustan ajatusta, että perheeseemme iskisi jokin velttous, kun hän on läsnä. Odotamme vain, että isäkin tekisi osansa. Esan kirje:
                      ”Hei isi
                      Meillä on nyt mummu kylässä. Mä olin tänään pallokerhossa. Meidän joukkue voitti koriksessa ylivoimaisesti, ja kun taas pelasimme sählyä, hävisimme täydellisesti. Huomenna on enkun sanakoe. Välitunnilla tänään me vähän nyrkkeiltiin. Viikonloppuna me oltiin Illossa. Siellä me krossattiin Hannun kanssa. Me ei olla käyty katsomassa pappaa pitkään aikaan. Outi sai uudet saapikkaat tänään. Äiti teki uudet sanat johonkin lauluun.
                      Kuka on sen opiston paksuin? Osta sitten sieltä enkun maasta ittelles kotsarit, et pääset jotenkin kottiin.” Esa

Esa kirjoittaa isälle kirjeen, jonka yksi kohta koskettaa minua enemmän kuin muut:                       ”20.10.1984
                      Hei Isä
                      Mulla on mennyt koulussa hyvin, paitsi että on hävinnyt äikän kirja. Täällä olis monta kertaa tarvittu sua, ja ikävä on. Mä sain tänään yhden uuden kukkasen. Löysin sen meidän roskiksesta. Se on iso ja komea. Nyt tuulee ja sataa paljon. Me ollaan tehty joululahjoja jo vähän. Minä kävin luokkani kanssa Nousiaisten kotiseutumuseossa.
                      Tänään sain Timon kanssa Nousiaisten urheilukaupasta yhden ruuvin ilmaiseksi. Mulla on soittoläksynä super vaikea moniste. En ole edes viitsinyt kunnolla vilkaista sitä.
                      Keskustassa on nykyään hienot pyörätiet. Meillä oli eilen Lamput kylässä. Eilen oli myös disko. Kävin urkkimassa siellä yhden kaverini kanssa ikkunasta. Vanha kouluni on ihan kasassa ja uuden koulun perustuksia tehdään jo. On siellä rakennustyömaalla sattunut vähän pieniä haavereita, esimerkiksi kun yksi päivä yhden työukkelin naamaan lensi sähkökäyttöinen smirkelin terä. Sen naama oli ihan verillä. Se vietiin kait sairaalaan.
                      Täällä on jo aika pimeä kello viideltä, jos on ollut sateinen päivä. Minun kerhossa tekemällä lintulaudalla käy paljon lintuja. Sain Pentiltä auringonkukan siemeniä, joita lintujen on kiva popsia.
                      Terveiset Esalta. Koita puhua jolkuttaa luokkakavereittesi kanssa. Jos et osaa yhtikän sanoa muuta kuin guut ivning niin käytä swahilia niin kuin Moskovassa.” Esa
                      Yksi ruuvi ilmaiseksi ja siitä tieto isälle. Se minua itkettää.
                      Tänä syksynä Sleyssä kuohuu. Me kuulemme vain huhupuheita siitä, miten puheenjohtaja vaihdetaan ja miten Kauko Sainio jättää erimielisyyksien vuoksi pitkäaikaisen yhdistyksensä. Nämä koskettavat minua vain pinnalta, sillä tärkeintä on, että lapsilla on kaikki niin hyvin kuin mahdollista ja että saan työni jotenkuten hoidetuksi ja arjen tehtävät tehdyiksi. Kirjoitan Veikolle puolivälissä lokakuuta, että autoon pitäisi vaihtaa renkaat, on hirveän liukasta, emme vain ole ehtineet. Kuukauden lopulla saamme vihdoin renkaat vaihdetuksi. Homma kestää monta tuntia, sillä emme saa pultteja auki. Hypimme rengasavaimen päällä, kukin vuorollaan. Pultit ovat ruostuneet kiinni.
                      Onneksi on sauna ja kiukaalla makkaraa. Se kruunaa vaikeaksi osoittautuneen renkaanvaihdon. Timo sanoo saunassa. ”Mää oon, äiti, nyt huomannut, miten sinä meitä koko ajan palvelet, ihan koko ajan.”

Veikko on lähettänyt meille jarrujen kiristämistä varten kuvan, mutta emme saa siitä selvää, siis Outi ei saa, vaikka yrittää pyllistellä ja kurkkia Veikon ohjaamia kohtia.
Leikimme taas ”maata”. Esa on Ranska, Outi Kiina, Timo Japani ja minä Argentiina. Japani syö Argentiinan kokonaan. Mikä tämä leikki on? En muista yhtään.
Valokuvaaja Outi katselee kuvia. Hän on hyvä piirtämään ja valokuvista löytyy otetta.
Nämä runot ovat jo ehkä olleet esillä, mutta ei se haittaa. Timolla runojen kirjoittaminen jatkui myös Suomessa. Iltaisin tehtiin monenlaista. ”Leikimme taas ’Maata’. Esa on Ranska, Outi Kiina, Timo Japani ja minä Argentiina. Japani syö Argentiinan kokonaan.” Mikä tämä leikki on? En muista yhtään. Myös television katselu oli suosittua, sillä meillä ei ole ollut telkkaria Matongossa. Tao Tao -karhua katsoimme Lassien ja Spede Shown lisäksi.
Ja pian siirrettiin kelloja tunti taaksepäin. Iloitsin, että saimme nukkua aamulla pidempään, tunti ihanaa lököilyaikaa.

Tykkään, kun luet tekstejäni. Edelliset kirjoitukseni löydät artikkelin ylä- ja alapuolella olevista linkeistä tai oikealla olevasta palkista Arkistot.
                      Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa:
irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida.
                             Olen myös perustanut WhatsApp -ryhmän Artboxirja esittää. Sinnekin voi kommentoida ja kertoa omia muistojaan tai havaintojaan.
                              Jos et ole saanut näitä viestejä ja haluat olla mukana, anna minulle se puhelinnumerosi, jolla olet wapissa. Voit lähettää sen minulle tekstiviestinä tai WhatsApissa, jos sinulla on puhelinnumeroni. Sähköpostiosoitteeni onkin jo tässä.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti