251. Elämä asettuu Morogoroon

19.9.97 Outi pyytää, että lähettäisin listan niistä kirjoista, joita tarvitsen. Hän voisi lähettää niitä sitä mukaa kun löytää tai hän voi jopa kopioida niitä minulle. Tässä vaiheessa siis aloittelen jatko-opintojani. Olen saanut Helsingin yliopistolta kirjeitä, joissa kerrotaan, että olen tosiaan kirjoilla siellä jatko-opiskelijan statuksella ja että olen suorittanut nolla opintoviikkoa. Ensimmäiset kirjeet olen ohittanut olan kohautuksella, mutta lopulta sisuunnun ja ajattelen, etten sentään nolla ole ja pyydän apua Outilta, joka on kanttorin sijaisena Tampereella ja opiskelee samalla teknisessä korkeakoulussa. Itse käyn eräässä luostarissa pyhien isien kirjastossa katselemassa, olisiko siellä minulle mitään sopivaa.

Esa kirjoittaa lokakuussa, että pelottaa, jos traktori hajoaa, kun ei ole isää korjaamassa. Kyntöhommia on tekemässä Eurajoella ja ympäristösuunnitelman. Tekemään tullut oli ollut tyytyväinen ja kirjoittanut monta liuskaa raporttia tietokoneella. Lontoossakin on poika käynyt laulamassa Mikon ja Antin kanssa ja pyörinyt ympäri kallista Lontoota. Mikon kanssa he olivat ihmetelleet, kun kaupunki oli niin paljon kenialaisen näköinen ja makuinenkin.

Ja sitten Anne ja Esa tulevat luoksemme. Parhaillaan ovat ehkä Sansibarilla tai missä lienevätkään, kirjoitan. He ovat hienosti sopeutuneet oloihin. Esa on tietenkin alusta asti ollut kuin kotonaan, Annelle käy kuumuus voimille. Outi kun saapuu, hän tulee olemaan aivan poikki. Hän ei kestä kuumuutta. Oma väki on melkein kokonaan jo paikalla, Timo tulossa jouluksi. Olemme päättäneet niin, kun olemme saaneet muutaman kovin yksinäiseltä ja apealta tuntuneen kirjeen häneltä. Rahaahan se lentolippu vain on ja olkoon se sitten meidän joululahjamme hänelle ja meille kaikille. Kenenkään ei tarvitse sitten surra, missä se Timo joulunsa mahtaa viettää. Pieni on maailma. On se muutenkin.

Meillä asuu lähes naapurina yksi alun perin punkalaitumelainen Iiris ja kylässä meillä kävi joku kirkkonummelainenkin, jonka nimeä en millään muista. Oli hauska näyttää hänelle Mikon ja perheen kuvia, jotka olimme juuri pari päivää aikaisemmin saaneet, sillä hän tunsi Mikon.

Iiris lukee mielellään Punkalaitumen Sanomia, kuten minäkin. On tullut vastaan tuttuja nimiä. Se riemastuttaa. Lisäksi kyseinen lehti tulee tänne kauniin keltaiseen paperiin käärittynä. On ollut kouluun hyvää kirjoituspaperia. Esa ompelee Annelle housuhametta. Anne tutustuu Morogorossa sijaitsevan Sokoinne yliopiston opinto-oppaisiin, ja minä olen tietenkin onnellinen, kun on ihmisiä lähellä. Veikko on mennyt korjaamaan vesiputkea vuorille. Vettä ei tule. Koirat Sesse ja Waltsu itkevät surkeasti, kun eivät ole tällä kerralla päässeet Veikon mukaan.

Ja sitten Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1997 Dar Es Salaamissa ihmettelimme omia lapsiamme, sillä siellä he lauloivat kuin vanhat tekijät suurlähettilään verannalla kolmellesadalle suomalaiselle ja lukuiselle määrälle ulkomaiden suurlähettiläitä ja tansanialaisia ministereitä. Lauluryhmässä oli viisi henkeä. Timo ei ollut vielä paikalla. Keitä oli? Muistanko oikein, jos veikkaan, että Iiris, Matti, Outi, Anne ja Esa? Vain kerran oli harjoiteltu ja sitten jo esiinnyttiin. Toinen kappaleista oli Outin luoma sikermä kansanlauluja. Tämän sikermän hän teki tuosta vain, harjoituksessa.

Olin vilpittömän ylpeä ja iloinen lasteni ja muiden esiintyjien rohkeudesta ja kyvyistä. Suurlähettilään vaimo kehui meille kaikille Kauneimmissa joululauluissa sitä lahjakkuuden määrää, joka heidän juhlissaan edellisenä päivänä oli esiintynyt. Kauneimmat joululaulut-tilaisuus oli itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä. Veikko ja minä vedimme sen. Samalla matkalla olimme myös työyhteisökoulutuksessa. Sitten kotona Kilakalassa kutsuimme kaikki suomalaiset Morogorosta laulamaan joululauluja, olihan meillä nyt paikalla kanttorikin.

Olemme matkojen jälkeen asettuneet kotiin. Veikko on toimistossaan tuomiokapitulilla ja minä yritän alkaa vuosiraportin tekoa swahilin kielellä. Veikko on innostunut aloittamaan erään kirkon rakentamista, vaikka se ei hänen työtään olekaan. Veri vain vetää sinne suuntaan. Oikeastaan olemmekin jo aika väsyneitä tähän varsinaiseen työhömme eli nuorisotyöhön. Saisi tulla joku muu tätä tekemään. Olemme jo harmaahiuksisia ja yhä edelleen nuorten parissa. Mutta kun kukaan ei tule!

Hämmästyksekseni olen tykästynyt saarnaamiseen. En ikinä olisi uskonut, että siihen. Olin luullut, että seurakunnassa kaikki muu olisi minulle mieluisampaa, mutta ei. Niin vain väsäilen mielelläni saarnoja ja vielä mieluummin saarnaan. Viime sunnuntaina saarnasin kahdessa jumalanpalveluksessa kauhean pitkään, mutta kyllä ihmiset kärsivällisesti kuuntelivat ja ihan kiinnostuneina. Apulaispiispa Kibwana kiitteli kädestä pitäen. Olin tietysti mielissäni. Myöhemmin hän oli työpaikallaan kiitellyt minua Veikollekin, joka oli ollut saarnaamassa muualla.

Äitienpäivän saarnassa kerroin isästäni suomalaisen pellon päässä, hänen kovasta raadannastaan, kivisistä ja kovista pelloista. Kerroin suomalaisen jyvän pienuudesta ja korren lyhyydestä, lannoittamisesta ja kaikesta siitä, mitä sen pienen sadon edestä joutuu tekemään. Vertasin täkäläiseen suurijyväiseen maissiin. Tämä kaikki liittyi päivän aiheeseen Jumalan valtakunta, Jumalan lupausten odottaminen. Luterilaiseen tapaan korostin työn tekemisen tärkeyttä.

Minua ottaa niin kovasti aivoon, kun nämä ihmiset luulevat, että me tosissaan ollaan jotain rikkaita, me eurooppalaiset, kirjoitan, en sanonut saarnassani. He eivät usein tajua, että lähetysmarkat useimmiten ovat köyhiltä, kovasti työtä tehneiltä ihmisiltä. Joskus nämä ihmiset pyytävät rahaa, joskus aivan tosi röyhkeästi. Tietysti se on kannattavaa, saa hyvän päiväpalkan, kun toinen hermostuksissaan antaa.

Saarnassa kerroin myös suomalaisten tavasta viettää äitienpäivää, kerroin äitien työstä, äidin työstä kasvattaa, on vanhempien työ kasvattaa, mutta kaikki muu, mitä sitten tapahtuu, on jo Jumalan työtä. Ajattelin ja puhuin kaikkien kasvattajien työstä.

Näytin vielä Outin lähettämän leskenlehden. Se saavutti yleisen suosion, sillä tietenkään se ei näkynyt mihinkään, pieni mitätön kukka sormieni päissä. Se oli kuitenkin minun äitienpäivälahjani ja minulle tärkeä. Sanoin sen ja porukkaa nauratti. Ehkä he alkoivat ajatella, että kaikki tärkeä ei ole rahasta kiinni.

Olemme olleet terveinä ja voimissamme. Käymme uimassa kansainvälisen koulun altaalla, se auttaa ruumiilliseen ja henkiseen kuntoon. Sauna lämpiää lähes joka ehtoo. Suurlähettiläskin kävi tässä eräänä yönä saunassamme.

Yhtenä viikonloppuna minun olisi pitänyt lähteä evankelioimiskokoukseen, mutta minulla on kätevä tapa saada välillä lepoa. Selkä. Se ei kestä, ja sitten täytyy maata. Kun tulimme liian myöhään ja liian pitkästä päivästä kotiin, ja kun laskin salkkuni lattialle, naps! Siinä sitä oltiin. Keskiviikon makasin, torstaina nousin välillä pystyyn, konttasin välillä ja nyt jo kävelen suorassa. Enää on vain lihasten jomotusta. Olen vissiin jännittänyt niitä aika tavalla. Joten ei hätää, ei tarvitse huolestua yhtään mitään millään lailla, kirjoitan Suomeen. Tämä on vain luonnon suojakeino, kun ihminen ei itse ymmärrä levätä tarpeeksi, vaikka on jo yli viidenkymmenen.

Täällä päivät menevät kummasti kaikenlaiseen sähläykseen. Kun illalla yrittää muistella, onko saanut mitään aikaan, ei muista yhtään mitään. Ainut selvä asia on oppituntini, siis se, että ne ovat määrättyyn aikaan päivästä, ei muulla tavalla selvä asia. Veikko joutui ihan vähän niitä nyt hoitelemaan selkäni vuoksi. Hän tunnusti työntekijöiden kuullen, että opettajana oleminen on todella vaikeaa työtä. Olen tyytyväinen, kyllä, kyllä se on vaikeaa. Varmaan se on liian vaikeaa minulle vieraalla kielellä. Evankelioiminen voisi olla helpompaa, mutta toisaalta luokassakin on kiva olla sitten, kun sinne asti pääsee. Valmistelu on tuskaa. Valmistelen jokaisen oppituntini eli sen kahdeksankymmentä minuuttia sanasta sanaan. Saarnassa pääsee puolella tunnilla.

Nyt suunnittelen kotimme siunaamisen juhlaa. Aion kutsua siihen tuomiokapitulin väen perheineen ja pyytää piispan siunaamaan ompelemani stolat samalla. Vasta ensimmäinen on valmis tai oikeastaan puolivalmis. Veikko käyttää sitä kuitenkin jo, sillä nyt on vihreän aika ja vihreä puoli on valmis. Toinen puoli on violetti. Kirjoin vihreään kultanauhasta ristin. En vielä tiedä, mitä teen violetille puolelle. Stolia niin itselleni kuin Veikolle on ollut tosi ihana tehdä. Mieleni on oikeastaan ollut juhlallinen konetta polkiessani. Olen saanut koneen lainaksi swahilin opettaja Irmtraudin asunnosta. Hän ei käytä sitä.

Erityisen kiitollinen olen ollut viime aikoina niistä taidoista, joita olen lapsuudessani oppinut. Niille on nyt taas täällä käyttöä, esimerkkinä voi olla tuo ompeleminen. Vaikka tietysti kynnys oli suuri liturgisten vaatteiden tekoon, olihan Marttilan seurakuntaan liturgisia asuja ommellut äitini aivan toisen tason ompelija kuin minä, mutta ihan tyytyväinen olin katsellessani stolaa Veikon harteilla. Komea mies stolineen!

Nämä ihmiset täällä ihmettelevät kovasti, kun osaamme tehdä kaikenlaista. He ovat tottuneet siihen, että jos joku on pappi, hän tekee vain papin töitä. Ei ainakaan käsillään mitään. Sen nämä ihmiset hyväksyvät, että minä, naispappi, osaan tehdä ja teen ruokaa. Leivän leipominen ja kakkujen tekeminen on sitten jo kuin toiselta planeetalta, puhumattakaan siitä että käytän tietokonetta. He ovat kuulleet, että kirjoitin viisi juttua Länsi-Suomi -nimiseen lehteen naisten asemasta Morogorossa. Tämän kuun loppupuolella on Suomen Lähetysseuran järjestämä tasauspäivä, jolloin puhutaan naisten kouluttamisesta Afrikassa. Jutut liittyvät siihen.

Merkinnät kalenterissa alkavat olla swahiliksi: Jimbo la Turiani, Kongamano, Sikukuu ya watoto, Mashindano ya vijana, Semina Kilosa, Mtihani Bungo, Mahafali Forest Hill, Kuhubiri saa nne, Ibada saa nne Majengo, Ibada Kigurunyembe chuo cha walimu, Tengeneza na familia kwetu, chakula, UKWATA Bungo saa nne, Kipa imara Kilakala, Bible Study Wanawake…

Tutut alkavat käydä leikkauttamassa meillä hiuksiaan. Minulla on edelleen Keniaan Anna-Kaarinalta saamani hyvät hiusten leikkaukseen tarkoitetut sakset. Monesti saamme opastusta pastori Haffermanilta klipsuttelun aikana. Ihmiset ovat tyytyväisiä pois lähtiessään. Olemme puolin ja toisin.

Teemme matkan Iringaan, Njomben kuurojenkoululle ja Ilembulaan, jossa työskentelee suomalainen lastenlääkäri Leena Pasanen. Tämä oli ainut matkamme siihen suuntaan koko Tansaniassa olomme aikana, mutta nyt sitten tiedämme jotakin Suomen Lähetysseuran etelän työstä ja läheteistä Tansaniassa.

Olemme yrittäneet vierailla vuorotellen Tengenezan perheen kanssa. Joulun 1997 aikaan teemme yhteisen retken Mikumin luonnonpuistoon. Se on harvinaista herkkua tansanialaisille, niin lapsille kuin aikuisille.

Outi on ollut luonamme lähes kuukauden. Kun hän lähtee joulukuun viimeisenä päivänä yhdessä Timon kanssa, viiltävä kipu iskee koko kehooni. Kaiken lisäksi heidän matkallaan tulee Nairobissa jotain sählinkiä. He eivät pääse sillä lennolla kotiin, millä pitäisi. Olen täynnä huolta. Nairobi on levoton paikka näinä päivinä.

***

Tykkään, kun luet tekstejäni. Muistot elämästäni ja elämäni käännekohdista ovat muistoja minun näkökulmastani. Jos haluat lisätä jotakin kirjoituksiini tai vastata kysymyksiini tai korjata hatarasti muistamiani asioita, otan viestisi mielelläni vastaan osoitteessa: irja.aroheinila@gmail.com. Myös Face-sivuilleni voi kirjoittaa ja kommentoida. Jos haluat liittyä WhatsApp-ryhmään, jossa ilmoitan uuden kirjoituksen syntymästä, anna WhatsApp-numerosi minulle.

Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti