17. Turvapaikat

Lasten fyysisen ja alistavan kurittamisen kieltävä laki oli tullut Suomessa voimaan 1984, aikana, jolloin asuimme Keniassa. En luonnollisestikaan tiennyt siitä mitään, mutta jossakin vaiheessa kuulin asiasta Suomeen tultuamme. Tulin iloiseksi. Tuntui siltä, että varmaan kurittaminen Keniassakin loppuisi joskus.
                      Elämä on tuonut mukanaan enemmän tietoutta. Näin ja koin myöhemmin 1990-luvulla Tansaniassa, miten lasten kurittaminen on laissa kielletty ja silti kouluissa käytettiin ja käytetään edelleen fyysistä kuritusta. Sormille lyöminen luokassa on tavallista, läimäykset ja myös muut rangaistuksen muodot. Polvillaan paahteessa tuntikausia seisova tyttö särki sydäntäni, särkee vieläkin. Kyselin opettajilta ja perheenäideiltä, eikö kurittamista voitaisi lopettaa, mutta kukaan ei ollut samaa mieltä: ”Ei kuule, kyllä nämä meidän lapsemme tarvitsevat kuritusta, eivät he muuten opi.”
                      Olen myös katsellut kotipihaltani Tansaniassa, miten lapset tulivat kouluun jonossa, jossa lähes jokainen sai iskun tai useamman selkäänsä, joitakin iskettiin tosi lujaa. Pienet tytöt olivat kovin peloissaan ja yrittivät luikahtaa nopeasti opettajan ohi. Minulle meni ihan yli ymmärryksen tällainen rankaisemisen muoto, en käsittänyt, miten piiskavuorossa oleva opettaja tiesi kunkin rikkomukset.
                      Omassa lapsuudessani pieniin rangaistuksiin kuului ”tukustaminen”. Rankaisija kävi hiuksiin kiinni ja vanutti enemmän tai vähemmän. Usein vähemmän. Otsalle saatettiin antaa ”kloppeja” eli luunappeja. Meillä käytettävissä rangaistuksissa ei ollut väkivaltaa, enemmänkin rangaistuksen sai sen vuoksi, että osaisi hävetä tekoaan tai tottelemattomuuttaan. Piiskaaminenkin oli pelkkää pientä ripsomista. Nurkkaan pantiin häpeämään niin koulussa kuin kotona. Onneksi en sentään joutunut koulussa koskaan nurkkaan.
                      Lapsuudessani opin, että pääsin ohi joistakin ikävistä tapahtumista nukkumalla. Simo kertoi, että hän haki piiskan mahdollisimman kaukaa pellon reunalta, jotta ”sai muutaman hetken lisäaikaa ennen pyövelin kutsaamista”. Jos minä olin mennyt luvatta naapuriin ja valehdellut saaneeni luvan, se tiesi selkäsaunaa. Oli siis pakoiltava jonkin aikaa ja livahdettava nukkumaan, jos halusi välttää ”kutsaamisen”. Verbi oli ”kutsata” ja koivunvitsa oli ”kutsa”. Päätykoivun oksat riippuivat alaspäin, niitä oli lapsenkin helppo taittaa. Kutsan piti olla sopiva, ei pieni eikä suuri. Tansanialaisen opettajan raippa oli pitkä. Se sivalsi ohi luikahtamaan yrittävää pikkutyttöäkin.
                      Aina ei auttanut, vaikka olin mennyt nukkumaan pahanteon jälkeen. Tekoja piti selvitellä ja rangaistus kestää. Kummallista on, että en muista lainkaan, mitä milloinkin olin tehnyt, en muuta kuin tuon naapuriin menon ja yhden onnettomuuden tiellä. Tai siis mitään ei tapahtunut, mutta olisi voinut tapahtua.
                      Olin lähtenyt ylittämään tietä auton nokan edestä. Autoja kulki tien ohi harvakseltaan, oikeastaan todella niin harvoin, että ihmettelen, miten satuinkin osumaan siihen auton eteen. Auto joutui jarruttamaan rajusti, ja minä livahdin suoraa päätä kuistin nurkan taakse hätäpissalle. Pissaa riitti vaikka miten paljon, en olisi jaksanut kyykkiäkään niin kauan, vapisuttikin kovin.
                      Kuljettaja poikkesi kertomaan, siinä tien vieressä kun asuimme, että auto olisi voinut vaurioitua ja plikkakin kuolla. Mitä siinä isä muuta kuin, että kutsa koivusta ja: ”lakkaakkos hosumasta tiellä ja lakkaakkos porraamasta”. Sen rangaistuksen jälkeen nukuin pitkään ylähyllyllä komerossa, vaikka olisi varmasti pitänyt auttaa äitiä.
                   Kerran minut eristettiin pikkukamariin pahanteon jälkeen. Muistan erityisen hyvin, miten veljeni Kalervo oli tullut kotiin Heinolan seminaarista, jossa hän opiskeli. Hän istui keskellä pirttiä keinutuolissa, jossa isä useimmiten, mutta nyt siis Kalervo. Oli puolenpäivän aika, jotain erikoista oli meneillään, kun isä ja äitikin siinä.
                      Olin valtavan onnellinen, että isoveli oli tullut kotiin, mutta hän vain puhui isän ja äidin kanssa, eikä huomannut Aulia ja minua. Aloin roikkua hänen selässään kädet hänen kaulallaan. Hosuin siinä, jotta hän huomaisi minut, pörröttelin hänen hiuksiaan. Kalervo ei tykännyt yhtään. Käski pois. Minä vaan jatkoin. Niin siinä sitten kävi, että jouduin pikkukamariin.
                      Istuin lattialla matolla lämpimän muurin vieressä. Suunnittelin omia hautajaisiani ja olin vahingoniloinen siitä, miten isä ja äiti ja Kalervo joutuisivat kärsimään, kun minä olisin kuollut. Kyllä itkisivät sitten. Ja äiti ei saisi enää apua. Ajatus lohdutti kovin ja sai nyyhkeet laukeamaan. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että kuolemani oli oikein heille, olihan minulla kuitenkin oikeus isoveljen kanssa leikkimiseen.
                      Muuri oli lämmin. Nukahdin lattialle. Vapisin kylmästä, kun heräsin pitkästä unesta. Vanhemmat olivat jo lähteneet navettaan askareille, sen kuuli hiljaisuudesta. Kuulin sitten, kun äiti tuli sisään ja alkoi ihmetellä, missä minä olen, miksi en ollut sytyttänyt hellan pesään valkeeta. Muisti sitten, että oli pannut minut arestiin.
                      Ovi aukesi. Äiti siinä, ja minä lattialla kyyristellen pelkäämässä, että kuinka vihainen hän mahtaisi olla. Äiti ei tiennyt, että olin nukkunut suuren osan rangaistusajasta. Varmaan hän ajatteli, että olin istunut minulle määrätyllä paikallani koko ajan. Hämmästyksekseni hän ei ollut vihainen, kysyi vain, ”jokos oot kiltti” ja käski tulla hommiin.
                       Myöhemmin kuulin, kun hän kertoi sisarilleen, miten hän oli unohtanut Irjan pitkäksi ajaksi arestiin. Hän oli siitä pahoillaan, kertomuksen äänensävy paljasti sen. Tämä salaa kuultu kannatteli minua kauan, että ihan lempeällä ja säälivällä äänellä sentään puhui minusta ja tuhmuudestani. Se lohduttaa minua edelleen, kun katselen lattialla kyykkivää lasta, joka ei omasta mielestään ollut tehnyt mitään pahaa, ihan vaan tykännyt veljestään. Simo kertoi kokeneensa samanlaisen tapahtuman 1950-luvun alussa. Hän joutui vanhaan kotaan, ”o siälä, pysy siälä”. Veljet Ilkka ja Kalervo rohkaisivat häntä olemaan hiljaa (”o hiljaa vaan, katotaaan millon äiti muistaa, oltiin vähän niin kuin kimpassa”), kun huomasivat, että nyt äiti on tainnut unohtaa koko pojan. Ainakin viisi tuntia meni. Simo seurasi äidin liikkeitä kodasta ja pysyi hiljaa. Lopulta äiti muisti ja ”tällä kertaa anteeksi pyytäjä vaihtui. Minä pääsin siitä vähän kuin koira veräjästä, ei tarvinnut muuta kuin vanhassa kodassa istuskella”, Simo kertoi hersyvään tapaansa. Traumoja ei ollut jäänyt.
                      Kirjoitin tässä edellä, että olin ”rakastanut” Kalervoa. Se oli pakko pyyhkiä pois, sillä minun lapsuuteni aikaan vain Jumala ja Jeesus rakastivat ja minun veljeni saattoivat salassa rakastaa morsiamiaan tai vaimojaan, mutta tavallinen ihminen ei mitenkään voinut mainita sellaista teonsanaa. Myöhemmin rakastaa-sana on ollut liian amerikkalainen, liian pliisu. Rakastamisen näkee ilman sanoja, tekemisistä. 
                      En muista, että olisin koskaan saanut nukkua kyllikseni. Ei ollut konsti eikä mikään nukahtaa lattialle. Minut jouduttiin lähes aina herättämään. Pystyn tuntemaan askareilta tulleen äidin kylmät kädet kaulallani ja poskillani, haistamaan navetan tuoksun hänen hameensa helman heilahduksessa, vaikka navettotakkia aina käytettiinkin ja riisuttiin kiireesti komeroon sisälle tullessa.
                      Aivoissani riehuu helposti myös kesän aamuherätykset, joissa isä laulaa ”jo nouskaa lapsikullat”, jotenkin kummasti nuotin vierestä. Yhä edelleen minua nukuttaa aamulla, vaikka olen eläkkeellä ja vapaa arjen rytmistä. Veikko tuo aamukahvin sänkyyn. Varmaan nukkuisin puoleenpäivään ilman tätä mainiota rakkaudenpalvelua.
                      Vaikka nukuin helposti ja luultavasti paljon, näin lapsuudessani yhtä ja samaa painajaista, jossa leijona ajoi minua takaa poikki maantien mäkeä ylös liiterille ja siitä Sevin polulle. Takaa-ajo loppui Sevin pihan rajalle. Tässä kohdassa heräsin aina. Toisessa unessa lensin pirtin katossa. Sitä unta olisin halunnut jatkaa, mutta se loppui aina kesken jonnekin vintin rapun tietämille. Kävelin unissani paljon, peitto usein kainalossa. Kun menin töihin Karkkuun, ihmettelin miten öiden kanssa mahtaisi käydä, mistä aamulla löytäisi itsensä.
                      Vilkas unimaailma on jatkunut koko elämäni ajan, mutta unien teemat eivät ole vaihtuneet. Liitelen edelleen ja katselen unieni maailmoja, taloja, asumattomia huoneita ja niiden läpi kulkemista, ihmettelyä, miksi en asu niissä. Kauhukokemukset ovat harventuneet, leijona ei enää aja, mutta Nizzassa 2019 ollessani valtaisa kolmimetrinen, pohjaltaan vaaleanruskea, tummemmalla ruskealla kuvioitu käärme oli päässyt lähelleni, puolen metrin päähän.
                      En käsittänyt, miten niin oli käynyt, mistä se oli tullut, mutta oli uskottava, että siinä se oli ja valmiina iskemään. Mitään pakotietä ei ollut. Huusin kauhusta, vaikka huuto ei tuntunut tulevan kunnolla ulos. Heräsin lattialta. Olin satuttanut itseni monesta kohdasta käärmettä paetessani, mutta kaiken kaikkiaan tyytyväinen, että olin elossa.
                      Kömmin takaisin sänkyyn ja toivoin, että Veikko olisi sanonut jotain lämmintä ja lohduttavaa, mutta miten hän, koska nukkui. Pelkäsin myös, että kaverit toisessa huoneessa olivat heränneet huutooni. Eivät olleet. Aamulla kurkkuni oli karhea ja kipeä. Olin huutanut lujaa, vaikka ääntä ei ehkä ollut tullut.
                      Edellisestä ryntäilyunesta on jo aikaa. Olimme tulleet vuonna 2000 Suomeen Tansaniasta. Vuoden 2001 tai 2002 Suomen Lähetysseuran Lähetysjuhlilla tai jossakin muussa tapahtumassa yövyin Päivi Granströmin kanssa. Olin syöksynyt huoneen poikki Päivin vuoteen viereen ja puhunut jotain pelottavan sekavaa. Päivi sanoi, ettei koskaan enää nukkuisi minun kanssani samassa huoneessa.  
                      Uneen vaipuminen ja unimaailma on ollut vaikeista tilanteista selviytymistä. Tajusin tämän jo lapsena. Mutta miksi uni kutsuu mukaansa teatterissa, konserteissa, kirkossa, baletissa? Pidän kuitenkin kaikkien näiden katsomisesta ja kuuntelemisesta. Olen yrittänyt löytää ratkaisua tähän kysymykseen eri väylistä. Vastaus ei aukea. Miten tönäisisin ajatuksiani sellaiseen suuntaan, jossa en ole ennen käynyt ja joka saattaisi olla alku sellaisen ymmärtämiselle, mikä on jäänyt piiloon? Nukahdan helposti, herään vaivalloisesti.
                      Nuoruudessani viljeltiin sellaista ajatusta, että kun on suruja tai muuten raskasta, ei saa unta. Minä jäin aina ihmettelemään tätä. Silloin ajateltiin myös, että ihminen ei halua syödä, kun on surua. Hämmästelin sitäkin, sillä juuri silloin minulla oli nälkä. Kun esimerkiksi isä kuoli ja menimme häntä katsomaan, minun piti saada heti sairaalasta pääsyn jälkeen ruokaa, paljon. Häpesin sitä, koska silloin ajateltiin, ettei sureva syö. Onneksi tieto tässäkin asiassa on lisääntynyt. On opittu ymmärtämään, että ihmisillä on erilaisia väyliä surun käsittelyyn. Minä nukun ja syön, joku toinen ei nuku eikä syö.              
                      Useamman kerran mielessä on käynyt tätä autobiografiaa kirjoittaessani, että pitääpä kysyä tätä ja tätä äidiltä, no ei, kysyn Ainolta tai Saimalta, Aatos voisi tietää, Asko muistaa, Auli, Ilkka, Kalervo, Salme tai Anna-Kaarina, mutta en voi, kuolleet ovat. Elossa olevilta veljiltäni, Simolta ja Jukalta, voisin kysyä, ja kysyn nyt tässä, millaisia rangaistuksia he saivat lapsuudessaan ja mitä he muistavat ajatelleensa niistä. Miten he ovat selviytyneet epäoikeudenmukaisiksi kokemistaan tilanteista?
                      Minä opin vähitellen iän karttuessa olemaan kertomatta kohelluksistani vanhemmilleni. Siitä yksi esimerkki.
                      Meillä kirjoitettiin paljon kirjeitä. Ne voitiin antaa postiautoon, jos merkki oli valmiina. Auto oli oranssinpunainen linja-auto, jossa oli myös ihan tavalliset bussin penkit. Tapana oli, että kirje nostettiin korkealle niin, että kuljettaja ja rahastaja näkivät, ettei kukaan tulisi sisään, kirje vain. Rahastaja nappasi sen vauhdissa. Se oli jännittävää, mutta vielä jännittävämpää oli, että rahastaja oli valtavan komea nuori mies.
                      Kerran oli se erityisen komea ja minulla ruma arkihame päälläni! Rahastaja nappasi kirjeen ja minä onneton – sen kamalan hameeni vuoksi – jouduin juoksemaan heti auton takaa tien yli kotipihalle, ettei se komea näkisi. Mieleeni ei tullut, että juuri sillä kohdalla erittäin hiljaisella kylätiellä voisi tulla toinen auto postiautoa vastaan, mutta niinpä vain tuli. Ehdin sen alta nipin napin, vain se kamala hame konepeltiin osuen. En kertonut kellekään. Pääsin pälkähästä pelkällä omalla valtavalla pelästyksellä.

Hätäpissalla. Piirros Outi Aro-Heinilä kirjasta Viisauren alku
(Irja Aro-Heinilä)
Kategoriat: Ei kategoriaa | Jätä kommentti